torstai 27. huhtikuuta 2017

Vuosikatsaus

No niinpä on taas päässyt vuosi vierähtämään sitten viimeisten kuulumisten. Mitä ihmettä on vuoden aikana tapahtunut?

Lähinnä tulee meidän osalta mieleen masentava syksy. Joskus menee pitkiäkin aikoja, että koirat on terveitä ja sitten taas kaikkea sattuu yhtä aikaa. ja sellainen oli syksy. Kaikenlaista pientä ja jatkuvaa eläinlääkärissäkäyntiä. Ja rahanmenoa! Moni tietenkin sanoo, että koira on hoidettava, maksoi mitä maksoi ja kyllä ne rahat aina jostakin löytyy. Itse en ole ihan samoilla linjoilla. Jossakin menee mulla raja. Vielä sitä ei ole onneksi tullut eteen, mutta tiukkaa on tehnyt ja näitä asioita on joutunut pohtimaan. Kun ne omat laskut on maksettava ja syödäkin pitäisi.
Menipäs heti synkäksi, kun viime syksyä aattein. Suurin murheenkryyni oli koteloitunut vierasesine Hallan anturassa. Niin pieneltä kuulostava vaiva, mutta niin iso. Jo kesällä aloin huomata, että Halla liikkuu eri tavoin kuin aiemmin, mutta mitään selittävää syytä ei löytynyt. Käytiin eri lääkäreillä, hierojalla useita kertoja, osteopaatilla, koira oli täyslevossa pitkiä aikoja (ei vaikutusta), sai liikkua (ei vaikutusta), söi kipulääkkeitä (ei vaikutusta). Halla kuvatiin kutakuinkin joka paikasta (selkäkuvat muuten täysin puhtaat, jos nyt jotakin iloa tässä ahdingossa!),  mutta mitään ei löytynyt. Viimeisin diagnoosi oli lavan alueen revähtymä. Lopulta alkoi näkyä valoa tunnelin päässä, jos näin voi sanoa, kun Halla alkoi ontua toista etusta. Jee! Ja koska anturassa näkyi pieni, hieman erilainen alue, niin se sitten lähdettiin aukaisemaan aika summanmutikassa. Ja sieltähän sitten löytyi kuin löytyikin iso kovettuma, jonka sisällä ilmeisesti olo jotakin, mitä ei silmällä näe. Halla leikattiin tammikuussa ja nyt se alkaa vähitellen olla kunnossa. Uusi iho anturassa oli pitkään todella arka ja koirarukka oli ihan kolmijalkainen. Mutta oisko tämä nyt vähitellen sitten tässä. Saisi taas alkaa elää normaalisti, lenkkeillä ja harrastaa. Nyt otetaan sitten kaikki ilo irti tästä normaalielämästä (niin kauna kuin sitä kestää, sanoo heti pieni ääni päässäni!)

Herra Pinkki ja hänen tyttöystävänsä Ansa

Mutta mitäs muut koirulaiset.
Hymy on oma iloinen itsensä. Se on jotenkin niin viaton ja Pohojammaalla sanoottaas, notta pikkusen onnellinen. Siitä onkin monesti kysytty, että onko se vielä pentu, kun sillä on niin lapsellinen olemus. Hymppiksenkin kanssa ollaan vähitellen aloiteltu treenata rallytokoa varten. Sen kanssa joutuukin emäntä käyttämään aika lailla älynystyröitä, kun asiat eivät aina ole niin yksinkertaisia. Jokin päivä on hyvä ja jokin ei ollenkaan. Mutta kyllä me vielä opitaan!

Hymyn perusilme. Jaa mää vai???

Äippä on paras!

Monesti mietin aiemmin, että millainen mahtaa Hilja-tuulispään vanhuudesta tulla. Nyt se vanhuus on jo selkeästi näkyvillä. Hilja on edelleen kovin iloinen ja kotona saavat vinkulelut kyytiä. Mutta paljon se tarvitsee myös unta ja olemukseen on tullut ikä. Onhan se jo 11,5 vuotta, joten eipä tuo toki ihmekään ole. Metsälenkeillä sen sijaan ei jalka kuitenkaan paina vielä ollenkaan ja tuulispään lailla se painelee pitkin ja poikin ja häviää välillä omille teilleen. Hiljallahan todettiin sydämen läppävuoto jo monta vuotta sitten ja tätä on seurattu sitten useilla ultrauksilla. Viimeisin tehtiin, kun Hilja oli 10-vuotias ja tuolloin todettiin, että tilanne on pysynyt samanlaisena koko ajan eikä merkkejä sydämen rasittumisesta ole. Tämä tieto oli toki suuri helpotus. Joten me jatkellaan kauniin ja kiihkeän rouvakoiran kanssa elämää entiseen malliin, hidastetaan sitten kun sen aika on.

Maailman kaunein!

Koko konkkaronkka

Muillekin Hippiäisille kuuluu ihan hyvää.
Vode kävi silmien ja sydämen osalta uusintatutkimuksissa ja molemmat olivat kunnossa. Kaikki 7-vuotiaat "pennut" elelevät mukavaa arkista elämää. Kauheeta, että nuokin ovat jo kohta veteraaneja! Mutta niin ne vain alkavat jo naamoistaan harmaantua. Katsotaanpa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivottavasti kaikki jatkuu yhtä tasapainoisena kuin tähänkin asti!

Loppukevennys!


 




torstai 7. huhtikuuta 2016

Hiirenkorva-aikaa

Pitkiin, pitkiin aikoihin ei ole tullut kirjoiteltua, mutta laitetaanpa tänne nyt jotakin kuulumista. tai ainakin muutama kuvaräpsäys.
Talvi meni menojaan ja nyt on jo pitkän aikaa saatu nautiskella hyvistä ulkoilukeleistä ja kevään tunnusta. Hankaisistakin nautittiin oikein olan takaa. Sehän on talvessa parasta. Kuin kävelisi vetten päällä.
Kaikki koirat voivat hyvin (kop, kop!), myös 10 vuotta täyttänyt Hilja-muori, joka viipottaa entiseen malliin. Monesti tuleekin mietittyä, että milloinkahan se vanhenee.


Hallan kanssa on harrasteltu rallytokoa syksyn aikana itseohjautuvassa porukassa. Ylitin myös itseni ja käytiin peräti kolmessa kisassa, joista sitten saatiin alokasluokan koulutustunnus. Kovin, kovin alkutaipaleella ollaan vielä tässä harrastuksessa eikä asiaa edistä yhtään se, että olen äärettömän laiska harjoittelemaan. Mutta hurjan mielenkiintoista ja niin opettavaista on paneutua tällaiseen ihan uudenlaiseen koiramaailmaan, josta minulla ei juurikaan ole aiempaa kokemusta. Näin jälkeenpäin hieman harmittaakin, että vasta tässä elämäni vaiheessa olen tutustunut ihan toisenlaiseen harrastusmaailmaan, joka tuntuu kaiken lisäksi enemmän omalta kuin vinttikoirien juoksuharrastukset. Minulle on tyypillistä ja palkitsevaa kaikenlainen psykologisointi, niin koiran, ohjaajan ja koirakonkin, joten yhteinen tie opettamisessa ja opettelussa on äärettömän jännittävää. Monesti myös vaikeaa, mutta joskus on myös vaikeampaa ajatella tarpeeksi yksinkertaisesti ja suoraviivaisesti.  Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!


Pikkuneidin kanssa oli tarkoitus myös alkaa omatoimisesti harrastella rallytokoa, mutta oma saamattomuus on tullut esteeksi. Mutta kyllä sekin aina silloin tällöin vuorollaan pääsee aivonystyröitään käyttämään.  Niitä kahta. Hymppis nääs on erikoistunut pääasiassa metsästykseen, missä se onkin vallan loistava ja niin taitavan keskittymiskykyinen. Erilaisten temppujen tekeminen sen sijaan on sille aika työlästä, mutta ehkä se riittää, että on vain sievä. Meidän blondi!


Mielenkiintoista on vertailla omien koirieni tapoja oppia uusia asioita. Hymyn kanssa se yhteisen sävelen löytäminen on ollut kaikkein vaikeinta. Oppimistilanteiden täytyy olla toooodella lyhyitä, innostavia ja erittäin palkitsevia, jotta sen kiinnostus ei herpaannu. Halla on innokas ja touhuaa mielellään jo hieman pidempiäkin pätkiä. Hilja puolestaan on ilmiömäinen oppija! Se ratkeaa riemusta aina, kun opetellaan uusia asioita ja se oppii kaiken aina äärimmäisen nopeasti. Siinä missä Hymy vielä epätoivoisesti miettii uuden asian keskeisimpiä kysymyksiä, on Hiljan kanssa jo nopeasti siirrytty monta porrasta ylöspäin, jottei se turhaudu liian helppoihin tehtäviin ja toistoihin. En kyllä kadehdi ihmislasten opettajia, joiden pitää huomioida nämä erilaiset oppimistyylit ja -nopeudet luokissaan oppilaiden keskuudessa yhtäaikaisesti.

Laitetaanpas tähän loppuun muutamia räpsäisyjä.

Kaverikoiralenkillä. Mukana australiankarjakoira Mimmi sekä australianpaimenkoira Messi.


Hanget kantaa.

Sydänkäpynen.






sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Maailman Parhaat!!!

Minulla on ollut ilo ja onni saada elää monen maailman parhaan koiran kanssa. Ensimmäinen oli Maailman Kaunein, toinen oli Maailman Viisain, kolmas oli Maailman Kultaisin Keltainen, neljäs on Maailman Jaloin, viides on Maailman Kiltein ja kuudes on Maailman Suloisin. Ja tietenkin ne Maailman parhaat pennut, Pyhät Lapset. Ja jos minulle vielä koiria joskus tulee näiden jälkeen, niin tiedän niistäkin tulevan Maailman Parhaita, omalla ainutlaatuisella tavallaan.
Eipä mikään näistä ole ollut täydellinen, lähellekään, mutta jokaisessa on ollut niin paljon hyvää ja rakastettavaa ja jokainen on tuonut omalla suurella persoonallaan iloa ja onnea arjen aherruksen keskelle. Nytkin tuo Maailman Kiltein vaatii syliinpääsyä, kun sille tulee monta kertaa päivässä halipula. Se voi yllättää pienen koiran vaikka kesken lenkin ja silloin on tietenkin laitettava tassut emännän olkapäille ja poski poskea vasten, jotta jaksaa taas tallustaa. Nämä ovat niitä arjen pieniä, hassuja ilon murusia.
Onhan noita virallisempiakin menestymisen hetkiä koettu jonkin verran ja niistä ollaan otettu ilo irti. Nykyisten harrasteiden parissa se yhdessä tekemisen riemu ja ilo koiran silmissä on palkkio emännälle. Hetkittäin ollaan siellä yhteisessä kuplassa harrastuskaverin kanssa ja sinne ei ympäröivä maailma mahdu. Muikea tunne!

Tätä välillä niin yltäkylläistäkin yhdessäeloa olen viime aikoina paljon pohdiskellut. Tässä nykyajan koiraharrastusmaailmassa tuntuu monesti vaatimuksia riittävän niin koiralle kuin omistajallekin. Mutta voitaisko me kuitenkin sopia, että ihminen luo ne omat toiveensa ja tekee töitä niiden saavuttamiseksi ottaen huomioon omat rajansa ja koiran rajat. Parhaimmillaan se on matka suureen tuntemattomaan, joka on molemmille osapuolille huisin hauskaa. Voin tämän todeta omasta kokemuksestani. Parhaimmillaan ihminen oppii itsestään uusia asioita, parhaimmillaan esteet ovat haasteita kehitykselle. Parhaimmillaan koirasta tulee esiin uusia puolia, joiden olemassaolosta ei aiemmin ole ollut tietoakaan. Niiden esiintulolle ei ole ollut edellytyksiä. Yhteiselle kasvulle ei ole ollut alustaa, sille ei ole annettu tilaa. Koska ihminen on omassa mielessään luonut sille rajat.

Jos kuitenkin olisimme tyytyväisiä siihen omaan sängynvaltaajaan juuri sellaisena kuin se on, puutteineen ja rajoituksineen. Tai vielä enemmän, antaisimme itsellemme mahdollisuuden olla tyytyväisiä, tyytymättömyyden sijaan. Olisimme tyytyväisiä niistä pienistä asioista. Tai vielä enemmän, antaisimme itsellemme mahdollisuuden olla tyytyväisiä itseemme. Omine heikkouksinemme ja rajoituksinemme. Tai haastamme itsemme uudenlaiselle matkalle yhdessä sen sohvan- ja sydämenvaltaajan kanssa. Sillä jokainen koira on Maailman Paras! Ihan omana itsenään.

Ugh, Kukkahattutäti on puhunut!

Nautiskellaan!

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Jussia!

Sen verta harvoin tulee päiviteltyä, että viime kuvat oli hangilta ja nyt ollaan jo sateisessa juhannuksessa. Hupsista keikkaa!
No mutta mitäpä sitä tänne? Sanoisinko että kovin harrastelupainotteista elämää. Juoksukisat taitavat näillä näkymin olla taaksejäänyttä elämää ja huomaan olevani suorastaan helpottunut. Aika aikaansa kutakin. Viime aikoina ollaan rallytokoiltu kovasti ja se on vienyt vallan mukanaan. Oman tietotaidon karttuessa rima kohoaa jatkuvasti korkeammalle ja se mikä ennen näytti niin kovin helpolta osoittautuukin nykyisin aina vaan vaikeammaksi, kun alkaa hioa niitä pikku nyansseja, joiden olemassaolosta ei ennen tiennytkään mitään. Hurrrjan hauskaa niin minun kuin koirienkin mielestä! Hallan kanssa ollaan kurssiteltu ja Hymyn kanssa on aloiteltu ihan kotioloissa. Ja Hilja saa tietenkin siinä sivussa vähän omaa laatuaikaa, kun sekin niin kovasti tykkää touhuta.
Tässäpä muutama kuva, jotka on ottanut koutsimme Etoelävältä, Elli Kinnunen.





Ja vielä muutama kuva muista sisaruksista.

Tässäpä Halla sydänpantoineen kertoo ajatuksistaan siskoaan Nalaa kohtaan.


Ja aina yhtä uljas komistus Vode.



Näin hienoja kuvia saatiin vielä meidän omasta kotitriosta. Vaikka itse sanonkin, niin on ne vaan hienoja!




Nyt on taas "muutama" kuva lisätty. Mitäköhän meille seuraavaksi kuuluukaan?

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Se ois niinku kevät!

Talvi on ollut niin hiljaiseloa kaikin tavoin, että on vaikea edes löytää mitään kirjoitettavaa. Onneksi tänä talvena ollaan kuitenkin saatu nauttia hankikannoista ihan yllin kyllin. Ja se jos mikä, on yksi vuoden kohokohtia. Koirilla alkaa olla jo kevättä rinnassa, minkä huomaa siitä, että Rouva Tuulispää painelee ihan omia reittejään ja vauhti sen kun kiihtyy. Hiljallahan on vuosia mittarissa jo 9,5, mutta edelleen se viilettää hurjaa vauhtia ja nuorempi sukupolvi jää kauas taakse. Mielenkiintoista onkin nähdä, milloin ja miten Hiljan ikääntyminen alkaa sitten joskus näkyä. Nyt minä vain ihastelen sen ravihevosen kaltaista pullistelua, kaulan kaaria ja korskuntaa. Maailman kaunein näky, jonka katseluun en väsy koskaan!
Hallan kanssa aloitellaan jo pikkuhiljaa rallytokoilu. Harjoittelu tapahtuu ulkona, joten saapi nähdä, miten pakkanen puree Pikkuherraa. Ehkäpä me kuitenkin taretaan, kun ollaan kumpikin niin innokkaita. Ja ollaan löydetty niin maan mahdottoman hyvä valmentaja, joka saa koiran kouluttamisenkin kuulostamaan runoudelta ja kauniilta tanssilta. Ja sehän sopii Herra Kaunosielulle paremmin kuin nenä päähän.
Ja ensi viikolla Halla pääsee tapaamaan karhua Muurameen. Mutta siitäpä sitten enemmän.
Tässäpä pieni kuvapläjäys talven tunnelmista.

Täältä tullaan elämä!
 

Neiti Sievänen

Hallalla on takkiongelma

Karvakaveri

Mr Macho ja hänen naisensa

Kaverinelikko (kuva: E. Kuikka)


keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuosi vaihtuu taas

Täällä keskellä ei mitään on aikaa ja rauhaa pitkästä aikaa päivitellä syksyn kuulumisia. Ollaan täällä rakettipakolaisina, koska Hiljalle nuo pamaukset ovat melkoinen kauhu. Onneksi pääsemme jo toista kertaa tänne ystävän maalaistuvalle kaupungin kauhuja pakoon. Emäntää täällä lähinnä pelottaa; ne karhut ja sudet nääs, kun niitähän riittää ihan joka kulmalle :)  Ihan hiljaista ei täälläkään ole, mutta musiikki on lujalla, joten Hiljakin kykenee nukkumaan. Mutta kylläpä tämä jälleen kerran harmittaa, kun minullakin on aina ollut joku pelkäävä koira, niin eipä noista "tavallisten ihmisten" uudenvuodenvastaanotoista ole päässyt nauttimaan. Kylläpä sitä ne muutamat tunnit kärsisi, mutta kun paukuttelu aloitetaan jo useita päivän aikaisemmin ja jatketaan muutaman päivän vuoden vaihtumisen jälkeen. Sen verran kuitenkin on jo ilotulitevastaisuuden itusia ilmassa, että ehkäpä tuleva sukupolvi nauttii niistä vain keskitetyissä tilaisuuksissa. Sitä odotellessa!

Mutta mitäpä on jäänyt vuodesta koirarintamalla mieleen?
Isoin asia oli tietenkin Hallan saapuminen. Ehdottomasti olen aina halunnut omistaa vain narttukoiria, joten mikäpä meidän laumaan paremmin sopisi kuin tällainen pieni Herra Kaunosielu. Isäkoira Jaloa kutsuttiin Runopojaksi, joten kauas ei ole omena puusta pudonnut! Halla on äärimmäisen kiltti, hyväntuulinen ja iloinen pikku veijari. Joka syttyy hetkessä off-asennosta on-asentoon. Rallytokoa aiomme Hallan kanssa jatkaa keväällä ja ties vaikka kisoihinkin joskus lähtisimme. Hui!

Halla, Herra Päästäinen

Neiti Ilopyllyn, Hymyn kanssa ollaan pidetty määrittämättömän pituista taukoa agilitystä. Agility olikin alun perin minulle lähinnä yksi harrastuskokeilu, koska koiran kanssa puuhastelu ja uusien asioiden opettelu ja kouluttaminen on minulle "Se Juttu". Agilityn harrastaminen pitkäjänteisemmin ja intohimoisesti ei kuitenkaan osoittautunut meille kummallekaan ihan siksi oikeaksi lajiksi. Jos Hymyltä kysyttäisiin, niin metsästys ja ainakin jäljestys olisi harrastus numero uno. Ja siihenhän ei emäntääkään tarvita, vaan sitä voi tehdä ihan omatoimisestikin. Mutta ehkä me vielä jotakin yhteistäkin kehitellään. Katsotaan, mitä vuosi tuo tullessaan!

Hymppis jäljestyshommissa

Ai niin, ihan meinasi unohtua niinkin tärkeä asia kuin että Hymy sai hienon tittelin. Se on nykyään virallinen Kaunis Juoksija! Tästä asiasta olen erittäin ylpeä ja onnellinen, koska se tavoitteena Hippiäis-pentuetta suunniteltaessa. Toivomuksissa oli saada aikaan ulkoisesti kauniita whippettejä, joilla on näyttöä myös vinttikoiralle kuuluvasta juoksukyvystä. Hymy on täyttänyt tämän toiveen täydellisesti ja sillä on minulle erittäin suuri merkitys. Taas saadaan siis pröystäillä! Muut Hippiäiset eivät ole näin ahkerasti näitä lajeja harrastaneet, mutta monin tavoin hienoja koiria nekin ovat ja niistäkin ylpeillään yhtä lailla.

Sisarukset H. Elovena ja H. Elovilja Jyväskylän näyttelyssä.

Ja mitäpä meidän muorikoira, Hilja. Hilja täytti jo 9 vuotta, mutta askel senkun kevenee ja tuntuu kuin mamma nuorenisi päivä päivältä. Nuorempana Hilja oli hieman vakavaluonteinen, mutta nykyisin se leikkii kovasti ja villittelee kotioloissa jopa enemmän kuin lapsensa. Juoksulenkeillä se kiitää tuulen lailla joukkoa johtaen eikä askel paina vielä lainkaan. Hilja vaan on niiiiiin kaunis, hupsu ja ... jalo. Jokapäiväinen ilonaiheeni. Hiljalla on tapana asettaa ohimonsa minun silmäkuoppaani, sulkea silmänsä ja nautiskella lähesyyden lämmöstä. Tuntuu kuin olisimme palapelin lailla toistemme puuttuvat vierekkäiset palaset.

Ohimokaverini

Hilja villillään

Että tällä porukalla täällä Hippiäisten kotikotona katsellaan, mitä vuosi 2015 tuo tullessaan. Epäilenpä, että jotakin aivan muuta kuin perinteistä vinttikoiraurheilua ainakin. Jännittävää ja hauskaa! Mutta ennen kaikkea ihanaa, ilostuttavaa arkea näiden rakkaiden nelijalkaisten seurassa.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Syksy jo saa, harmaa on maa ...

Vettä sataa kaatamalla, joten olisi syytä käyttää päivä hyödyllisesti. Kaapit pitäisi siivota, laatikot pursuavat sekaisina kaikenlaista turhaa tilpehööriä, puutarha pitäisi laittaa talviteloille, varasto siivota jne. jne. Mutta sijaistoimintona istahdan koneen ääreen ja päivittelen hieman meidän kuulumisia, ennen kuin talvi taas tulee.
Hallan kanssa aloiteltiin kesällä rallytokoilu ihan hupimielessä ja jotta oppisimme paremmin tuntemaan toisiamme. Ja kuinkas sitten kävikään; olen löytänyt sisältäni pienen tokoilijan! Ihan vallan hurahdin. Ja kovin hauskaa näyttää Hallallakin olevan. Melkeinpä voisin kuvitella, että tämäntyylinen harrastelu onkin whippetille erittäin hyvin sopivaa, kun saa ihan kahdestaan humputella oman ihmisensä kanssa. Rallytokossa kun on tärkeintä hauska yhdessä tekeminen, heiluva häntä ja molemmilla iloinen virne. Olen joutunut kovasti omia pinttyneitä ajatuksiani ja ennakkoluulojani perkaamaan suhteessa tokoon ja koiran koulutukseen ylipäätään ja kaiken kaikkiaan uskoisin, että vinttikoira on motivoitavissa ja koulutettavissa yhdessätekemiseen ihan siinä missä muutkin koirat. Jokainen koira on yksilönsä ja tarvitsee omanlaisensa palkkauksen luonteensa ja temperamenttinsa mukaisesti, mutta suosittelen kokeilemaan. Ainakin jokainen omistani meinaa revetä liitoksistaan aina, kun niiden kanssa jotakin puuhastelee. Ja niin meinaa emäntäkin.

Herra Päästäisen sievä nassu. Näyttelyssä tuomaritäti sanoi, että päässä on selvä uroksen leima. No, tiedä häntä ...

 
Muutamissa lähinäyttelyissä ollaan käyty ja varsin mukavia arvosteluja ovat koirat saaneet. Äänekoskelta tultiin kotiin vallan pokaalien ja ruusukkeiden kera.
 
Juoksukisoissa on Hymy käynyt hyvin vähän ja voipi olla, että meidän kisailut onkin nyt historiaa. Monenlaisia kovin ristiriitaisia tunnelmia olen päässäni viime aikoina pyöritellyt suhteessa koiraurheiluun ja sen eettisyyteen ylipäätään. Erityisen mietityttäviä ovat niin usein radan/pellon laidalla lausutut sanat: "Ei tuloksella niin väliä, kunhan tulee ehjänä perille". Hmm. Tämä lause tosiaan pistää miettimään, kuinka suuria riskejä olemme valmiita ottamaan oman kilpailuviettimme ajamina. Kuluneen kesän aikana on sattunut paljon vakaviakin loukkaantumisia vinttikoiraurheilun parissa ja itse olen jo valmis näitä riskejä minimoimaan omien koirieni kohdalla. Sitä paitsi uskon (olen varma!), että mikäli koiriltani kysyttäisiin, lähtevätkö ne mieluummin metsälenkille rallaamaan vaiko kisoihin, jossa päivä on pitkä, usein kylmä/kuuma, raskas, väsyttävä, stressaava ja päivä kuluu pääsääntöisesti autossa nököttäen, niin vastaus olisi varmasti: METSÄÄN!!! Mutta katsellaan, mihin nämä ajatukset minua vuosien varrella vievät. Ovet ovat avoinna monenlaiseen uuteen ja tuntemattomaankin, mutta vielä ei ole ovia kokonaan suljettu takana. Ehkä meitä vielä nähdään vinttikoirakisoissakin, mutta ainakin meitä tullaan näkemään rallytokokisoissa. Siitä tämäkin kukkahattutäti voi koiransa puolesta nauttia täysin sydämin!
 
Mutta kaikenlaisten harrastelujen lomassa tämä arki on sitä parhautta. Syksy ja sienimetsät kuuluvat ehdottomasti yhteen. Samoin pitkät lenkit ruskan värisissä metsissä. Välillä liikutaan keskenämme, välillä kaverikoirakoiden kanssa. Ja aina on lenkiltä palatessa hyvä olo. Mitäs sitä muuta voisi toivoa.
 
Mr. Pink naistensa ympäröimänä.




 
Kotioloissakin riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita.