Jussia!

Sen verta harvoin tulee päiviteltyä, että viime kuvat oli hangilta ja nyt ollaan jo sateisessa juhannuksessa. Hupsista keikkaa!
No mutta mitäpä sitä tänne? Sanoisinko että kovin harrastelupainotteista elämää. Juoksukisat taitavat näillä näkymin olla taaksejäänyttä elämää ja huomaan olevani suorastaan helpottunut. Aika aikaansa kutakin. Viime aikoina ollaan rallytokoiltu kovasti ja se on vienyt vallan mukanaan. Oman tietotaidon karttuessa rima kohoaa jatkuvasti korkeammalle ja se mikä ennen näytti niin kovin helpolta osoittautuukin nykyisin aina vaan vaikeammaksi, kun alkaa hioa niitä pikku nyansseja, joiden olemassaolosta ei ennen tiennytkään mitään. Hurrrjan hauskaa niin minun kuin koirienkin mielestä! Hallan kanssa ollaan kurssiteltu ja Hymyn kanssa on aloiteltu ihan kotioloissa. Ja Hilja saa tietenkin siinä sivussa vähän omaa laatuaikaa, kun sekin niin kovasti tykkää touhuta.
Tässäpä muutama kuva, jotka on ottanut koutsimme Etoelävältä, Elli Kinnunen.

Ja vielä muutama kuva muista sisaruksista.

Tässäpä Halla sydänpantoineen kertoo ajatuksistaan siskoaan Nalaa kohtaan.

Ja aina yhtä uljas komistus Vode.

Näin hienoja kuvia saatiin vielä meidän omasta kotitriosta. Vaikka itse sanonkin, niin on ne vaan hienoja!

Nyt on taas "muutama" kuva lisätty. Mitäköhän meille seuraavaksi kuuluukaan?

Se ois niinku kevät!

Talvi on ollut niin hiljaiseloa kaikin tavoin, että on vaikea edes löytää mitään kirjoitettavaa. Onneksi tänä talvena ollaan kuitenkin saatu nauttia hankikannoista ihan yllin kyllin. Ja se jos mikä, on yksi vuoden kohokohtia. Koirilla alkaa olla jo kevättä rinnassa, minkä huomaa siitä, että Rouva Tuulispää painelee ihan omia reittejään ja vauhti sen kun kiihtyy. Hiljallahan on vuosia mittarissa jo 9,5, mutta edelleen se viilettää hurjaa vauhtia ja nuorempi sukupolvi jää kauas taakse. Mielenkiintoista onkin nähdä, milloin ja miten Hiljan ikääntyminen alkaa sitten joskus näkyä. Nyt minä vain ihastelen sen ravihevosen kaltaista pullistelua, kaulan kaaria ja korskuntaa. Maailman kaunein näky, jonka katseluun en väsy koskaan!
Hallan kanssa aloitellaan jo pikkuhiljaa rallytokoilu. Harjoittelu tapahtuu ulkona, joten saapi nähdä, miten pakkanen puree Pikkuherraa. Ehkäpä me kuitenkin taretaan, kun ollaan kumpikin niin innokkaita. Ja ollaan löydetty niin maan mahdottoman hyvä valmentaja, joka saa koiran kouluttamisenkin kuulostamaan runoudelta ja kauniilta tanssilta. Ja sehän sopii Herra Kaunosielulle paremmin kuin nenä päähän.
Ja ensi viikolla Halla pääsee tapaamaan karhua Muurameen. Mutta siitäpä sitten enemmän.
Tässäpä pieni kuvapläjäys talven tunnelmista.

Täältä tullaan elämä!

 

Neiti Sievänen

Hallalla on takkiongelma

Karvakaveri

Mr Macho ja hänen naisensa

Kaverinelikko (kuva: E. Kuikka)

Vuosi vaihtuu taas

Täällä keskellä ei mitään on aikaa ja rauhaa pitkästä aikaa päivitellä syksyn kuulumisia. Ollaan täällä rakettipakolaisina, koska Hiljalle nuo pamaukset ovat melkoinen kauhu. Onneksi pääsemme jo toista kertaa tänne ystävän maalaistuvalle kaupungin kauhuja pakoon. Emäntää täällä lähinnä pelottaa; ne karhut ja sudet nääs, kun niitähän riittää ihan joka kulmalle :)  Ihan hiljaista ei täälläkään ole, mutta musiikki on lujalla, joten Hiljakin kykenee nukkumaan. Mutta kylläpä tämä jälleen kerran harmittaa, kun minullakin on aina ollut joku pelkäävä koira, niin eipä noista "tavallisten ihmisten" uudenvuodenvastaanotoista ole päässyt nauttimaan. Kylläpä sitä ne muutamat tunnit kärsisi, mutta kun paukuttelu aloitetaan jo useita päivän aikaisemmin ja jatketaan muutaman päivän vuoden vaihtumisen jälkeen. Sen verran kuitenkin on jo ilotulitevastaisuuden itusia ilmassa, että ehkäpä tuleva sukupolvi nauttii niistä vain keskitetyissä tilaisuuksissa. Sitä odotellessa!

Mutta mitäpä on jäänyt vuodesta koirarintamalla mieleen?
Isoin asia oli tietenkin Hallan saapuminen. Ehdottomasti olen aina halunnut omistaa vain narttukoiria, joten mikäpä meidän laumaan paremmin sopisi kuin tällainen pieni Herra Kaunosielu. Isäkoira Jaloa kutsuttiin Runopojaksi, joten kauas ei ole omena puusta pudonnut! Halla on äärimmäisen kiltti, hyväntuulinen ja iloinen pikku veijari. Joka syttyy hetkessä off-asennosta on-asentoon. Rallytokoa aiomme Hallan kanssa jatkaa keväällä ja ties vaikka kisoihinkin joskus lähtisimme. Hui!

Halla, Herra Päästäinen

Neiti Ilopyllyn, Hymyn kanssa ollaan pidetty määrittämättömän pituista taukoa agilitystä. Agility olikin alun perin minulle lähinnä yksi harrastuskokeilu, koska koiran kanssa puuhastelu ja uusien asioiden opettelu ja kouluttaminen on minulle "Se Juttu". Agilityn harrastaminen pitkäjänteisemmin ja intohimoisesti ei kuitenkaan osoittautunut meille kummallekaan ihan siksi oikeaksi lajiksi. Jos Hymyltä kysyttäisiin, niin metsästys ja ainakin jäljestys olisi harrastus numero uno. Ja siihenhän ei emäntääkään tarvita, vaan sitä voi tehdä ihan omatoimisestikin. Mutta ehkä me vielä jotakin yhteistäkin kehitellään. Katsotaan, mitä vuosi tuo tullessaan!

Hymppis jäljestyshommissa

Ai niin, ihan meinasi unohtua niinkin tärkeä asia kuin että Hymy sai hienon tittelin. Se on nykyään virallinen Kaunis Juoksija! Tästä asiasta olen erittäin ylpeä ja onnellinen, koska se tavoitteena Hippiäis-pentuetta suunniteltaessa. Toivomuksissa oli saada aikaan ulkoisesti kauniita whippettejä, joilla on näyttöä myös vinttikoiralle kuuluvasta juoksukyvystä. Hymy on täyttänyt tämän toiveen täydellisesti ja sillä on minulle erittäin suuri merkitys. Taas saadaan siis pröystäillä! Muut Hippiäiset eivät ole näin ahkerasti näitä lajeja harrastaneet, mutta monin tavoin hienoja koiria nekin ovat ja niistäkin ylpeillään yhtä lailla.

Sisarukset H. Elovena ja H. Elovilja Jyväskylän näyttelyssä.

Ja mitäpä meidän muorikoira, Hilja. Hilja täytti jo 9 vuotta, mutta askel senkun kevenee ja tuntuu kuin mamma nuorenisi päivä päivältä. Nuorempana Hilja oli hieman vakavaluonteinen, mutta nykyisin se leikkii kovasti ja villittelee kotioloissa jopa enemmän kuin lapsensa. Juoksulenkeillä se kiitää tuulen lailla joukkoa johtaen eikä askel paina vielä lainkaan. Hilja vaan on niiiiiin kaunis, hupsu ja ... jalo. Jokapäiväinen ilonaiheeni. Hiljalla on tapana asettaa ohimonsa minun silmäkuoppaani, sulkea silmänsä ja nautiskella lähesyyden lämmöstä. Tuntuu kuin olisimme palapelin lailla toistemme puuttuvat vierekkäiset palaset.

Ohimokaverini

Hilja villillään

Että tällä porukalla täällä Hippiäisten kotikotona katsellaan, mitä vuosi 2015 tuo tullessaan. Epäilenpä, että jotakin aivan muuta kuin perinteistä vinttikoiraurheilua ainakin. Jännittävää ja hauskaa! Mutta ennen kaikkea ihanaa, ilostuttavaa arkea näiden rakkaiden nelijalkaisten seurassa.

Syksy jo saa, harmaa on maa ...

Vettä sataa kaatamalla, joten olisi syytä käyttää päivä hyödyllisesti. Kaapit pitäisi siivota, laatikot pursuavat sekaisina kaikenlaista turhaa tilpehööriä, puutarha pitäisi laittaa talviteloille, varasto siivota jne. jne. Mutta sijaistoimintona istahdan koneen ääreen ja päivittelen hieman meidän kuulumisia, ennen kuin talvi taas tulee.
Hallan kanssa aloiteltiin kesällä rallytokoilu ihan hupimielessä ja jotta oppisimme paremmin tuntemaan toisiamme. Ja kuinkas sitten kävikään; olen löytänyt sisältäni pienen tokoilijan! Ihan vallan hurahdin. Ja kovin hauskaa näyttää Hallallakin olevan. Melkeinpä voisin kuvitella, että tämäntyylinen harrastelu onkin whippetille erittäin hyvin sopivaa, kun saa ihan kahdestaan humputella oman ihmisensä kanssa. Rallytokossa kun on tärkeintä hauska yhdessä tekeminen, heiluva häntä ja molemmilla iloinen virne. Olen joutunut kovasti omia pinttyneitä ajatuksiani ja ennakkoluulojani perkaamaan suhteessa tokoon ja koiran koulutukseen ylipäätään ja kaiken kaikkiaan uskoisin, että vinttikoira on motivoitavissa ja koulutettavissa yhdessätekemiseen ihan siinä missä muutkin koirat. Jokainen koira on yksilönsä ja tarvitsee omanlaisensa palkkauksen luonteensa ja temperamenttinsa mukaisesti, mutta suosittelen kokeilemaan. Ainakin jokainen omistani meinaa revetä liitoksistaan aina, kun niiden kanssa jotakin puuhastelee. Ja niin meinaa emäntäkin.

Herra Päästäisen sievä nassu. Näyttelyssä tuomaritäti sanoi, että päässä on selvä uroksen leima. No, tiedä häntä ...

 

Muutamissa lähinäyttelyissä ollaan käyty ja varsin mukavia arvosteluja ovat koirat saaneet. Äänekoskelta tultiin kotiin vallan pokaalien ja ruusukkeiden kera.

 

Juoksukisoissa on Hymy käynyt hyvin vähän ja voipi olla, että meidän kisailut onkin nyt historiaa. Monenlaisia kovin ristiriitaisia tunnelmia olen päässäni viime aikoina pyöritellyt suhteessa koiraurheiluun ja sen eettisyyteen ylipäätään. Erityisen mietityttäviä ovat niin usein radan/pellon laidalla lausutut sanat: "Ei tuloksella niin väliä, kunhan tulee ehjänä perille". Hmm. Tämä lause tosiaan pistää miettimään, kuinka suuria riskejä olemme valmiita ottamaan oman kilpailuviettimme ajamina. Kuluneen kesän aikana on sattunut paljon vakaviakin loukkaantumisia vinttikoiraurheilun parissa ja itse olen jo valmis näitä riskejä minimoimaan omien koirieni kohdalla. Sitä paitsi uskon (olen varma!), että mikäli koiriltani kysyttäisiin, lähtevätkö ne mieluummin metsälenkille rallaamaan vaiko kisoihin, jossa päivä on pitkä, usein kylmä/kuuma, raskas, väsyttävä, stressaava ja päivä kuluu pääsääntöisesti autossa nököttäen, niin vastaus olisi varmasti: METSÄÄN!!! Mutta katsellaan, mihin nämä ajatukset minua vuosien varrella vievät. Ovet ovat avoinna monenlaiseen uuteen ja tuntemattomaankin, mutta vielä ei ole ovia kokonaan suljettu takana. Ehkä meitä vielä nähdään vinttikoirakisoissakin, mutta ainakin meitä tullaan näkemään rallytokokisoissa. Siitä tämäkin kukkahattutäti voi koiransa puolesta nauttia täysin sydämin!

 

Mutta kaikenlaisten harrastelujen lomassa tämä arki on sitä parhautta. Syksy ja sienimetsät kuuluvat ehdottomasti yhteen. Samoin pitkät lenkit ruskan värisissä metsissä. Välillä liikutaan keskenämme, välillä kaverikoirakoiden kanssa. Ja aina on lenkiltä palatessa hyvä olo. Mitäs sitä muuta voisi toivoa.

 

Mr. Pink naistensa ympäröimänä.

 

Kotioloissakin riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

 



 

Kesäfiilistelyä

Tässä minä istuskelen keskellä maalaismaisemaa ja aikani kuluksi aloin vaihteeksi päivitellä kuulumisia. Vähän väliä täytyy kuitenkin pysähtyä katselemaan ja ihastelemaan ikkunasta näkyvää luonnon rauhaa. Vielä kuuluu lintujen laulu, mutta pian nekin hiljenevät. Ympärillä täydellinen hiljaisuus. Ja valoisa kesäyö. Autuutta.
Koirat ottavat tästä mökkeilystä myös kaiken irti. Nyt ne pötköttävät reporankoina vauhdikkaan päivän uuvuttamina. Kauhukaksikko tuppaa tekemään turhankin itsenäisiä reissuja ja varsinkin tuon Neitikoiran sievä ulkomuoto antaa kovin harhaanjohtavan kuvan sen sisällä asuvasta mettästyskoerasta. Hallakin on jo opetellut kaahottamaan muiden mukana, mutta onneksi se kuitenkin palailee aina ensimmäisenä takaisin reissuilta, kiltti kun on.
Mutta mitäpä meille muuta? Harrastelua harrastelun perään.  Agilityä, doboilua, maastoilua (Hymppis sai sertin!), ratajuoksua, jälki-, haku- ja viestilajien alkeita ja Hallan kanssa aloiteltiin rallytoko, jotta oppisimme vielä paremmin tuntemaan toisiamme. Se vaikuttaakin vallan mielenkiintoiselta lajilta. Hilja hömpöttelee mielensä mukaan mitä milloinkin.
Hallan kotiutuminen meille on sujunut todella helposti. Alkuperäinen ajatukseni oli sen meille muutettua, että mikäli vastaan sattuisi tulemaan koti, jolla olisi tarjota Pikku Prinssille Maailman Paras Koti, niin Halla voisi kenties sellaiseen muuttaa. Mutta. Pikku Prinssin vaatimuksiin soveltuvaa kotia tuskin löytyy, koska Pikkumies tarvitsee jotakin, mitä ei varmaankaan kenelläkään ole tarjota. joten tuossa se nyt siskonsa kyljessä tyytyväisenä uinailee. Mun.
Mutta nyt pitää taas lähteä tunne ulos illan viimeisiä ääniä kuuntelemaan. Mettästyskoerat saavat tähän aikaan illasta olla remmissä, koska päivän saalis on ollut vain vaivaiset pari myyrää ja muuta ei tarvita.



Halla ja Etelätuuli (kuva: E. Seppälä)

 

Taipuu se vanhakin. Doboilua Hiljan kanssa
 

 

Hei, me leijutaan!

Suomen Muotovalio, Voitto, kotoisammin Vode vaan

En tunne tuota, tuumaa Hilja

Hiljan karjakkokatse ja huokaus. Edelleen käytössä.

Neiti Sievänen, metsästysvastaava

Maailman kaunein Hilja

 

Poika on tullut kotiin

Maaliskuu alkoikin erilaisissa merkeissä, kun peräkammarin pojaksi jo täällä kotikotona tituleerattu Halla saapui asustamaan äipän ja siskon seuraksi. Vaikka olimmekin vuosien varrella melko paljonkin tapailleet, niin uusi tilanne kuitenkin etukäteen jännitti. Kaikki on kuitenkin sujunut paremmin kuin hyvin. Halla sujahti laumaan kuin ei olisi sieltä koskaan poissa ollutkaan. Äitinsäkin otti pojan heti siipiensä suojaan ja sallii sille kaikenlaisia erivapauksia, mitä ei tyttärelleen suo.

Halla, Hanna, Poika nimeltä Päivi. Halla on pieni ja kultainen. Ihmisen mieli. Se mahtuu nukkumaankin kerällä samalla tyynyllä mun kanssani. Halla haluaa myös aina olla muiden koirien kyljessä kiinni. Se tunkee nukkumaan toisten viereen ja päälle, vaikka toiset yrittäisivät kuinka ilmoittaa, että paikka on varattu. Mutta eihän sille kukaan tosissaan mitään voi sanoa, koska se on niin Armas. Halla on erityislaatuinen. Halla ei ole koira, ei edes whippet. Halla on Olento. Jotakin sadun ja toden väliltä.



Jo pienenä Halla tiesi, miten tätien sydämet sulatetaan

Isosisko ja sen pikkuveli

 

Äiti ja poika

 

Suruaikaa

Jalo, Tiger´s Chaos Supa Snoopa 6.3.2005- 19.2.2014

Vuoden olisi toivonut alkavan paremmissa merkeissä, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Jalo sairastui yllättäen ja hoitamisesta huolimatta tilanne huononi hyvin nopeasti aikä toivoa ollut. Jalon oli aika lähteä. Aivan liian aikaisin. Jaloa, tuota nimensä mukaista hassua runopoikaa jäivät suunnattomasti kaipaamaan sen  oma perhe sekä Hippiäiset. 

Hei, hei Jalo! Muistosi säilyy sydämissämme ja Hippiäisissä!

Jalo sairasti eturauhastulehduksen, jonka todennäköisenä seurauksena puhkesi munuaiskerätulehdus, glomerulonefriitti. Tämän seurauksena puolestaan syntyi veritulppa, joka aiheutti oireita, joiden alkuperää arveltiin aluksi joko ortopedisiksi tai neurologisiksi. Myös välilevytyrän vaihtoehtoa pohdittiin, mutta röntgenkuvat eivät tätä tukeneet. Oireina ilmeni aluksi ontumista, lopulta asentotunnon heikkenemistä, kiputunnon vähenemistä, myöhemmin kipua ja halvausoireita takapäässä).

Oireet olivat hyvin moninaiset ja oikean diagnoosiin päädyttiin vasta hyvin tarkkojen ja perusteellisten tutkimusten kautta, joten laitankin tähän loppuun mielenkiintoisen artikkelin asiaan liittyen, jotta tämäkin vaihtoehto tulee mieleen, kun koira sairastaa ja oireilee mm. ontumalla tai kipuilemalla.

http://greytarticles.wordpress.com/medical-first-aid/blood-heart-vascular/aortic-thromboembolism-are-greyhounds-at-risk-4310/