Tuulispäänä taivaanrannassa

Voisin aloittaa tämän tekstin samoilla sanoilla kuin edellisenkin; vuosi on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta ja edellisestä erosta. Kipeästä erosta. Niin kipeästä, että en ole Hiljan kuvia katsonut täältä koneelta lähes vuoteen.
Hiljan poismenosta on nyt siis melkein vuosi. Hilja ehti viettää arvolleen sopivat 13-vuotissynttärit kavereiden kera, se oli reipas sienestys- ja marjastuskaveri melkein viimeisiin aikoihinsa saakka. Hilja eli täyden elämän. Koira joka teki kaiken täysillä, koira joka oli minulle lähes täydellinen. Rouva Tuulispää reagoi kaikkeen kiihkeästi ja voimallisesti, se myös rakasti täydestä sydämestään, se oli täydellinen äiti. Ja miten täydellisen kaunis ja ylväs se olikaan. Ehkä viimein on aika uskaltaa muistella.

Kiitos sinulle Ystäväni! Olit niin paljon!

Lainaa vain ...

Taas on vuosi vierähtänyt, ylikin. Huomaan, että tästä onkin tullut melkoinen sairaspäiväkirja.
On ollut rankka vuosi. Yksi pieni Hippiäinen on poistunut joukostamme. Halla ei enää ole  kanssamme. Oli niin rankkaa aikaa tuo sen sairastaminen kaikin puolin, että en jaksa siitä sen enempää kirjoitella. Kaikkien lukemattomien eläinlääkärikäyntien, röntgenkuvien, kipulääkekokeilujen, muiden hoitokokeilujen ja magneettikuvauksen jälkeen diagnoosiksi paljoastui kaularangassa olevat välilevytyrät. Lopullisen päätöksen jouduin tekemään toukokuun lopulla ja niin pieni suuri mies nukahti häntä vispaten ja nakkia syöden syliini, eikä enää palannut. Niin hirveä ikävä on vieläkin!
Halla oli jo syntyissään omanlaisensa ja siitä luopuminen oli vaikeaa. Pikku Prinssi nukkui vaaleanpunaisilla ruusukuvioisilla peitteillä. Kuudesta pennusta laskeskelin aina, että laumaan kuului kolme tyttöä, kaksi poikaa ja Halla (Armas täällä synnyinkodissaan). Se oli pieni, vikkelä ja pippurinen. Ja niin eteerisen kaunis! 4-vuotiaana Halla saapui takaisin tänne kotikotiin ja alkoi meidän toinen yhteinen elämämme. Hallan seurassa tutustuin toisenlaiseen harrastelumaailmaan ja sille tielle olen jäänyt. Halla olikin mitä mainioin opettelukaveri rallytokon saralla, aina innokas ja nopeaoppinen. Halla eli iholla, niin liki kuin vain mahdollista. Se oli niin pikkuinenkin, että mahtui hyvin nukkumaan tyynyllä. Nyt tuntuu niin tyhjältä ja kylmältä, kun joku ei ole aina sylissä, kyljessä, kaulalla, polvitaipeessa. Lenkilläkin oli mukavaa, kun edes yksi koirista oli lähellä eikä kaahotellut milloin missäkin.
Onneksi minulla oli Sinut. Niin kiitollinen olen noista muistoista, joita en vielä oikein uskalla kunnolla muistella. Ehkä jonakin päivänä uskallan kunnolla surrakin, tai ehkä se tapahtuu tällä tavalla pikkuhiljaa, pala palalta. Olit hieno pieni mies.

                                         
                                                     Äitin lellivauva, ja kaikkien muittenkin

• Voiko tätä vastustaa?

Näin valloitetaan tätien sydämet

Voiko olla kauniimpaa?

Äiti, sä oot niin nolo!!!

Sisko ja sen veli klo 6.00

Muista tuoda kaupasta herkkuja!!!

Harrastellaan

Mun kaunis trioni

Läheisyys lämmittää

Hallalla oli etuoikeutensa

Halla ja etelätuuli

Lämpimiä etelätuulia sinulle pikkuinen!

Vuosikatsaus

No niinpä on taas päässyt vuosi vierähtämään sitten viimeisten kuulumisten. Mitä ihmettä on vuoden aikana tapahtunut?

Lähinnä tulee meidän osalta mieleen masentava syksy. Joskus menee pitkiäkin aikoja, että koirat on terveitä ja sitten taas kaikkea sattuu yhtä aikaa. ja sellainen oli syksy. Kaikenlaista pientä ja jatkuvaa eläinlääkärissäkäyntiä. Ja rahanmenoa! Moni tietenkin sanoo, että koira on hoidettava, maksoi mitä maksoi ja kyllä ne rahat aina jostakin löytyy. Itse en ole ihan samoilla linjoilla. Jossakin menee mulla raja. Vielä sitä ei ole onneksi tullut eteen, mutta tiukkaa on tehnyt ja näitä asioita on joutunut pohtimaan. Kun ne omat laskut on maksettava ja syödäkin pitäisi.
Menipäs heti synkäksi, kun viime syksyä aattein. Suurin murheenkryyni oli koteloitunut vierasesine Hallan anturassa. Niin pieneltä kuulostava vaiva, mutta niin iso. Jo kesällä aloin huomata, että Halla liikkuu eri tavoin kuin aiemmin, mutta mitään selittävää syytä ei löytynyt. Käytiin eri lääkäreillä, hierojalla useita kertoja, osteopaatilla, koira oli täyslevossa pitkiä aikoja (ei vaikutusta), sai liikkua (ei vaikutusta), söi kipulääkkeitä (ei vaikutusta). Halla kuvatiin kutakuinkin joka paikasta (selkäkuvat muuten täysin puhtaat, jos nyt jotakin iloa tässä ahdingossa!),  mutta mitään ei löytynyt. Viimeisin diagnoosi oli lavan alueen revähtymä. Lopulta alkoi näkyä valoa tunnelin päässä, jos näin voi sanoa, kun Halla alkoi ontua toista etusta. Jee! Ja koska anturassa näkyi pieni, hieman erilainen alue, niin se sitten lähdettiin aukaisemaan aika summanmutikassa. Ja sieltähän sitten löytyi kuin löytyikin iso kovettuma, jonka sisällä ilmeisesti olo jotakin, mitä ei silmällä näe. Halla leikattiin tammikuussa ja nyt se alkaa vähitellen olla kunnossa. Uusi iho anturassa oli pitkään todella arka ja koirarukka oli ihan kolmijalkainen. Mutta oisko tämä nyt vähitellen sitten tässä. Saisi taas alkaa elää normaalisti, lenkkeillä ja harrastaa. Nyt otetaan sitten kaikki ilo irti tästä normaalielämästä (niin kauna kuin sitä kestää, sanoo heti pieni ääni päässäni!)

Herra Pinkki ja hänen tyttöystävänsä Ansa

Mutta mitäs muut koirulaiset.
Hymy on oma iloinen itsensä. Se on jotenkin niin viaton ja Pohojammaalla sanoottaas, notta pikkusen onnellinen. Siitä onkin monesti kysytty, että onko se vielä pentu, kun sillä on niin lapsellinen olemus. Hymppiksenkin kanssa ollaan vähitellen aloiteltu treenata rallytokoa varten. Sen kanssa joutuukin emäntä käyttämään aika lailla älynystyröitä, kun asiat eivät aina ole niin yksinkertaisia. Jokin päivä on hyvä ja jokin ei ollenkaan. Mutta kyllä me vielä opitaan!

Hymyn perusilme. Jaa mää vai???

Äippä on paras!

Monesti mietin aiemmin, että millainen mahtaa Hilja-tuulispään vanhuudesta tulla. Nyt se vanhuus on jo selkeästi näkyvillä. Hilja on edelleen kovin iloinen ja kotona saavat vinkulelut kyytiä. Mutta paljon se tarvitsee myös unta ja olemukseen on tullut ikä. Onhan se jo 11,5 vuotta, joten eipä tuo toki ihmekään ole. Metsälenkeillä sen sijaan ei jalka kuitenkaan paina vielä ollenkaan ja tuulispään lailla se painelee pitkin ja poikin ja häviää välillä omille teilleen. Hiljallahan todettiin sydämen läppävuoto jo monta vuotta sitten ja tätä on seurattu sitten useilla ultrauksilla. Viimeisin tehtiin, kun Hilja oli 10-vuotias ja tuolloin todettiin, että tilanne on pysynyt samanlaisena koko ajan eikä merkkejä sydämen rasittumisesta ole. Tämä tieto oli toki suuri helpotus. Joten me jatkellaan kauniin ja kiihkeän rouvakoiran kanssa elämää entiseen malliin, hidastetaan sitten kun sen aika on.

Maailman kaunein!

Koko konkkaronkka

Muillekin Hippiäisille kuuluu ihan hyvää.

Vode kävi silmien ja sydämen osalta uusintatutkimuksissa ja molemmat olivat kunnossa. Kaikki 7-vuotiaat "pennut" elelevät mukavaa arkista elämää. Kauheeta, että nuokin ovat jo kohta veteraaneja! Mutta niin ne vain alkavat jo naamoistaan harmaantua. Katsotaanpa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivottavasti kaikki jatkuu yhtä tasapainoisena kuin tähänkin asti!

Loppukevennys!

 

Hiirenkorva-aikaa

Pitkiin, pitkiin aikoihin ei ole tullut kirjoiteltua, mutta laitetaanpa tänne nyt jotakin kuulumista. tai ainakin muutama kuvaräpsäys.
Talvi meni menojaan ja nyt on jo pitkän aikaa saatu nautiskella hyvistä ulkoilukeleistä ja kevään tunnusta. Hankaisistakin nautittiin oikein olan takaa. Sehän on talvessa parasta. Kuin kävelisi vetten päällä.
Kaikki koirat voivat hyvin (kop, kop!), myös 10 vuotta täyttänyt Hilja-muori, joka viipottaa entiseen malliin. Monesti tuleekin mietittyä, että milloinkahan se vanhenee.

Hallan kanssa on harrasteltu rallytokoa syksyn aikana itseohjautuvassa porukassa. Ylitin myös itseni ja käytiin peräti kolmessa kisassa, joista sitten saatiin alokasluokan koulutustunnus. Kovin, kovin alkutaipaleella ollaan vielä tässä harrastuksessa eikä asiaa edistä yhtään se, että olen äärettömän laiska harjoittelemaan. Mutta hurjan mielenkiintoista ja niin opettavaista on paneutua tällaiseen ihan uudenlaiseen koiramaailmaan, josta minulla ei juurikaan ole aiempaa kokemusta. Näin jälkeenpäin hieman harmittaakin, että vasta tässä elämäni vaiheessa olen tutustunut ihan toisenlaiseen harrastusmaailmaan, joka tuntuu kaiken lisäksi enemmän omalta kuin vinttikoirien juoksuharrastukset. Minulle on tyypillistä ja palkitsevaa kaikenlainen psykologisointi, niin koiran, ohjaajan ja koirakonkin, joten yhteinen tie opettamisessa ja opettelussa on äärettömän jännittävää. Monesti myös vaikeaa, mutta joskus on myös vaikeampaa ajatella tarpeeksi yksinkertaisesti ja suoraviivaisesti.  Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Pikkuneidin kanssa oli tarkoitus myös alkaa omatoimisesti harrastella rallytokoa, mutta oma saamattomuus on tullut esteeksi. Mutta kyllä sekin aina silloin tällöin vuorollaan pääsee aivonystyröitään käyttämään.  Niitä kahta. Hymppis nääs on erikoistunut pääasiassa metsästykseen, missä se onkin vallan loistava ja niin taitavan keskittymiskykyinen. Erilaisten temppujen tekeminen sen sijaan on sille aika työlästä, mutta ehkä se riittää, että on vain sievä. Meidän blondi!

Mielenkiintoista on vertailla omien koirieni tapoja oppia uusia asioita. Hymyn kanssa se yhteisen sävelen löytäminen on ollut kaikkein vaikeinta. Oppimistilanteiden täytyy olla toooodella lyhyitä, innostavia ja erittäin palkitsevia, jotta sen kiinnostus ei herpaannu. Halla on innokas ja touhuaa mielellään jo hieman pidempiäkin pätkiä. Hilja puolestaan on ilmiömäinen oppija! Se ratkeaa riemusta aina, kun opetellaan uusia asioita ja se oppii kaiken aina äärimmäisen nopeasti. Siinä missä Hymy vielä epätoivoisesti miettii uuden asian keskeisimpiä kysymyksiä, on Hiljan kanssa jo nopeasti siirrytty monta porrasta ylöspäin, jottei se turhaudu liian helppoihin tehtäviin ja toistoihin. En kyllä kadehdi ihmislasten opettajia, joiden pitää huomioida nämä erilaiset oppimistyylit ja -nopeudet luokissaan oppilaiden keskuudessa yhtäaikaisesti.

Laitetaanpas tähän loppuun muutamia räpsäisyjä.

Kaverikoiralenkillä. Mukana australiankarjakoira Mimmi sekä australianpaimenkoira Messi.

Hanget kantaa.

Sydänkäpynen.

Maailman Parhaat!!!

Minulla on ollut ilo ja onni saada elää monen maailman parhaan koiran kanssa. Ensimmäinen oli Maailman Kaunein, toinen oli Maailman Viisain, kolmas oli Maailman Kultaisin Keltainen, neljäs on Maailman Jaloin, viides on Maailman Kiltein ja kuudes on Maailman Suloisin. Ja tietenkin ne Maailman parhaat pennut, Pyhät Lapset. Ja jos minulle vielä koiria joskus tulee näiden jälkeen, niin tiedän niistäkin tulevan Maailman Parhaita, omalla ainutlaatuisella tavallaan.
Eipä mikään näistä ole ollut täydellinen, lähellekään, mutta jokaisessa on ollut niin paljon hyvää ja rakastettavaa ja jokainen on tuonut omalla suurella persoonallaan iloa ja onnea arjen aherruksen keskelle. Nytkin tuo Maailman Kiltein vaatii syliinpääsyä, kun sille tulee monta kertaa päivässä halipula. Se voi yllättää pienen koiran vaikka kesken lenkin ja silloin on tietenkin laitettava tassut emännän olkapäille ja poski poskea vasten, jotta jaksaa taas tallustaa. Nämä ovat niitä arjen pieniä, hassuja ilon murusia.
Onhan noita virallisempiakin menestymisen hetkiä koettu jonkin verran ja niistä ollaan otettu ilo irti. Nykyisten harrasteiden parissa se yhdessä tekemisen riemu ja ilo koiran silmissä on palkkio emännälle. Hetkittäin ollaan siellä yhteisessä kuplassa harrastuskaverin kanssa ja sinne ei ympäröivä maailma mahdu. Muikea tunne!

Tätä välillä niin yltäkylläistäkin yhdessäeloa olen viime aikoina paljon pohdiskellut. Tässä nykyajan koiraharrastusmaailmassa tuntuu monesti vaatimuksia riittävän niin koiralle kuin omistajallekin. Mutta voitaisko me kuitenkin sopia, että ihminen luo ne omat toiveensa ja tekee töitä niiden saavuttamiseksi ottaen huomioon omat rajansa ja koiran rajat. Parhaimmillaan se on matka suureen tuntemattomaan, joka on molemmille osapuolille huisin hauskaa. Voin tämän todeta omasta kokemuksestani. Parhaimmillaan ihminen oppii itsestään uusia asioita, parhaimmillaan esteet ovat haasteita kehitykselle. Parhaimmillaan koirasta tulee esiin uusia puolia, joiden olemassaolosta ei aiemmin ole ollut tietoakaan. Niiden esiintulolle ei ole ollut edellytyksiä. Yhteiselle kasvulle ei ole ollut alustaa, sille ei ole annettu tilaa. Koska ihminen on omassa mielessään luonut sille rajat.

Jos kuitenkin olisimme tyytyväisiä siihen omaan sängynvaltaajaan juuri sellaisena kuin se on, puutteineen ja rajoituksineen. Tai vielä enemmän, antaisimme itsellemme mahdollisuuden olla tyytyväisiä, tyytymättömyyden sijaan. Olisimme tyytyväisiä niistä pienistä asioista. Tai vielä enemmän, antaisimme itsellemme mahdollisuuden olla tyytyväisiä itseemme. Omine heikkouksinemme ja rajoituksinemme. Tai haastamme itsemme uudenlaiselle matkalle yhdessä sen sohvan- ja sydämenvaltaajan kanssa. Sillä jokainen koira on Maailman Paras! Ihan omana itsenään.

Ugh, Kukkahattutäti on puhunut!

Nautiskellaan!

Jussia!

Sen verta harvoin tulee päiviteltyä, että viime kuvat oli hangilta ja nyt ollaan jo sateisessa juhannuksessa. Hupsista keikkaa!
No mutta mitäpä sitä tänne? Sanoisinko että kovin harrastelupainotteista elämää. Juoksukisat taitavat näillä näkymin olla taaksejäänyttä elämää ja huomaan olevani suorastaan helpottunut. Aika aikaansa kutakin. Viime aikoina ollaan rallytokoiltu kovasti ja se on vienyt vallan mukanaan. Oman tietotaidon karttuessa rima kohoaa jatkuvasti korkeammalle ja se mikä ennen näytti niin kovin helpolta osoittautuukin nykyisin aina vaan vaikeammaksi, kun alkaa hioa niitä pikku nyansseja, joiden olemassaolosta ei ennen tiennytkään mitään. Hurrrjan hauskaa niin minun kuin koirienkin mielestä! Hallan kanssa ollaan kurssiteltu ja Hymyn kanssa on aloiteltu ihan kotioloissa. Ja Hilja saa tietenkin siinä sivussa vähän omaa laatuaikaa, kun sekin niin kovasti tykkää touhuta.
Tässäpä muutama kuva, jotka on ottanut koutsimme Etoelävältä, Elli Kinnunen.

Ja vielä muutama kuva muista sisaruksista.

Tässäpä Halla sydänpantoineen kertoo ajatuksistaan siskoaan Nalaa kohtaan.

Ja aina yhtä uljas komistus Vode.

Näin hienoja kuvia saatiin vielä meidän omasta kotitriosta. Vaikka itse sanonkin, niin on ne vaan hienoja!

Nyt on taas "muutama" kuva lisätty. Mitäköhän meille seuraavaksi kuuluukaan?