torstai 27. huhtikuuta 2017

Vuosikatsaus

No niinpä on taas päässyt vuosi vierähtämään sitten viimeisten kuulumisten. Mitä ihmettä on vuoden aikana tapahtunut?

Lähinnä tulee meidän osalta mieleen masentava syksy. Joskus menee pitkiäkin aikoja, että koirat on terveitä ja sitten taas kaikkea sattuu yhtä aikaa. ja sellainen oli syksy. Kaikenlaista pientä ja jatkuvaa eläinlääkärissäkäyntiä. Ja rahanmenoa! Moni tietenkin sanoo, että koira on hoidettava, maksoi mitä maksoi ja kyllä ne rahat aina jostakin löytyy. Itse en ole ihan samoilla linjoilla. Jossakin menee mulla raja. Vielä sitä ei ole onneksi tullut eteen, mutta tiukkaa on tehnyt ja näitä asioita on joutunut pohtimaan. Kun ne omat laskut on maksettava ja syödäkin pitäisi.
Menipäs heti synkäksi, kun viime syksyä aattein. Suurin murheenkryyni oli koteloitunut vierasesine Hallan anturassa. Niin pieneltä kuulostava vaiva, mutta niin iso. Jo kesällä aloin huomata, että Halla liikkuu eri tavoin kuin aiemmin, mutta mitään selittävää syytä ei löytynyt. Käytiin eri lääkäreillä, hierojalla useita kertoja, osteopaatilla, koira oli täyslevossa pitkiä aikoja (ei vaikutusta), sai liikkua (ei vaikutusta), söi kipulääkkeitä (ei vaikutusta). Halla kuvatiin kutakuinkin joka paikasta (selkäkuvat muuten täysin puhtaat, jos nyt jotakin iloa tässä ahdingossa!),  mutta mitään ei löytynyt. Viimeisin diagnoosi oli lavan alueen revähtymä. Lopulta alkoi näkyä valoa tunnelin päässä, jos näin voi sanoa, kun Halla alkoi ontua toista etusta. Jee! Ja koska anturassa näkyi pieni, hieman erilainen alue, niin se sitten lähdettiin aukaisemaan aika summanmutikassa. Ja sieltähän sitten löytyi kuin löytyikin iso kovettuma, jonka sisällä ilmeisesti olo jotakin, mitä ei silmällä näe. Halla leikattiin tammikuussa ja nyt se alkaa vähitellen olla kunnossa. Uusi iho anturassa oli pitkään todella arka ja koirarukka oli ihan kolmijalkainen. Mutta oisko tämä nyt vähitellen sitten tässä. Saisi taas alkaa elää normaalisti, lenkkeillä ja harrastaa. Nyt otetaan sitten kaikki ilo irti tästä normaalielämästä (niin kauna kuin sitä kestää, sanoo heti pieni ääni päässäni!)

Herra Pinkki ja hänen tyttöystävänsä Ansa

Mutta mitäs muut koirulaiset.
Hymy on oma iloinen itsensä. Se on jotenkin niin viaton ja Pohojammaalla sanoottaas, notta pikkusen onnellinen. Siitä onkin monesti kysytty, että onko se vielä pentu, kun sillä on niin lapsellinen olemus. Hymppiksenkin kanssa ollaan vähitellen aloiteltu treenata rallytokoa varten. Sen kanssa joutuukin emäntä käyttämään aika lailla älynystyröitä, kun asiat eivät aina ole niin yksinkertaisia. Jokin päivä on hyvä ja jokin ei ollenkaan. Mutta kyllä me vielä opitaan!

Hymyn perusilme. Jaa mää vai???

Äippä on paras!

Monesti mietin aiemmin, että millainen mahtaa Hilja-tuulispään vanhuudesta tulla. Nyt se vanhuus on jo selkeästi näkyvillä. Hilja on edelleen kovin iloinen ja kotona saavat vinkulelut kyytiä. Mutta paljon se tarvitsee myös unta ja olemukseen on tullut ikä. Onhan se jo 11,5 vuotta, joten eipä tuo toki ihmekään ole. Metsälenkeillä sen sijaan ei jalka kuitenkaan paina vielä ollenkaan ja tuulispään lailla se painelee pitkin ja poikin ja häviää välillä omille teilleen. Hiljallahan todettiin sydämen läppävuoto jo monta vuotta sitten ja tätä on seurattu sitten useilla ultrauksilla. Viimeisin tehtiin, kun Hilja oli 10-vuotias ja tuolloin todettiin, että tilanne on pysynyt samanlaisena koko ajan eikä merkkejä sydämen rasittumisesta ole. Tämä tieto oli toki suuri helpotus. Joten me jatkellaan kauniin ja kiihkeän rouvakoiran kanssa elämää entiseen malliin, hidastetaan sitten kun sen aika on.

Maailman kaunein!

Koko konkkaronkka

Muillekin Hippiäisille kuuluu ihan hyvää.
Vode kävi silmien ja sydämen osalta uusintatutkimuksissa ja molemmat olivat kunnossa. Kaikki 7-vuotiaat "pennut" elelevät mukavaa arkista elämää. Kauheeta, että nuokin ovat jo kohta veteraaneja! Mutta niin ne vain alkavat jo naamoistaan harmaantua. Katsotaanpa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivottavasti kaikki jatkuu yhtä tasapainoisena kuin tähänkin asti!

Loppukevennys!