Maailman Parhaat!!!

Minulla on ollut ilo ja onni saada elää monen maailman parhaan koiran kanssa. Ensimmäinen oli Maailman Kaunein, toinen oli Maailman Viisain, kolmas oli Maailman Kultaisin Keltainen, neljäs on Maailman Jaloin, viides on Maailman Kiltein ja kuudes on Maailman Suloisin. Ja tietenkin ne Maailman parhaat pennut, Pyhät Lapset. Ja jos minulle vielä koiria joskus tulee näiden jälkeen, niin tiedän niistäkin tulevan Maailman Parhaita, omalla ainutlaatuisella tavallaan.
Eipä mikään näistä ole ollut täydellinen, lähellekään, mutta jokaisessa on ollut niin paljon hyvää ja rakastettavaa ja jokainen on tuonut omalla suurella persoonallaan iloa ja onnea arjen aherruksen keskelle. Nytkin tuo Maailman Kiltein vaatii syliinpääsyä, kun sille tulee monta kertaa päivässä halipula. Se voi yllättää pienen koiran vaikka kesken lenkin ja silloin on tietenkin laitettava tassut emännän olkapäille ja poski poskea vasten, jotta jaksaa taas tallustaa. Nämä ovat niitä arjen pieniä, hassuja ilon murusia.
Onhan noita virallisempiakin menestymisen hetkiä koettu jonkin verran ja niistä ollaan otettu ilo irti. Nykyisten harrasteiden parissa se yhdessä tekemisen riemu ja ilo koiran silmissä on palkkio emännälle. Hetkittäin ollaan siellä yhteisessä kuplassa harrastuskaverin kanssa ja sinne ei ympäröivä maailma mahdu. Muikea tunne!

Tätä välillä niin yltäkylläistäkin yhdessäeloa olen viime aikoina paljon pohdiskellut. Tässä nykyajan koiraharrastusmaailmassa tuntuu monesti vaatimuksia riittävän niin koiralle kuin omistajallekin. Mutta voitaisko me kuitenkin sopia, että ihminen luo ne omat toiveensa ja tekee töitä niiden saavuttamiseksi ottaen huomioon omat rajansa ja koiran rajat. Parhaimmillaan se on matka suureen tuntemattomaan, joka on molemmille osapuolille huisin hauskaa. Voin tämän todeta omasta kokemuksestani. Parhaimmillaan ihminen oppii itsestään uusia asioita, parhaimmillaan esteet ovat haasteita kehitykselle. Parhaimmillaan koirasta tulee esiin uusia puolia, joiden olemassaolosta ei aiemmin ole ollut tietoakaan. Niiden esiintulolle ei ole ollut edellytyksiä. Yhteiselle kasvulle ei ole ollut alustaa, sille ei ole annettu tilaa. Koska ihminen on omassa mielessään luonut sille rajat.

Jos kuitenkin olisimme tyytyväisiä siihen omaan sängynvaltaajaan juuri sellaisena kuin se on, puutteineen ja rajoituksineen. Tai vielä enemmän, antaisimme itsellemme mahdollisuuden olla tyytyväisiä, tyytymättömyyden sijaan. Olisimme tyytyväisiä niistä pienistä asioista. Tai vielä enemmän, antaisimme itsellemme mahdollisuuden olla tyytyväisiä itseemme. Omine heikkouksinemme ja rajoituksinemme. Tai haastamme itsemme uudenlaiselle matkalle yhdessä sen sohvan- ja sydämenvaltaajan kanssa. Sillä jokainen koira on Maailman Paras! Ihan omana itsenään.

Ugh, Kukkahattutäti on puhunut!

Nautiskellaan!

Jussia!

Sen verta harvoin tulee päiviteltyä, että viime kuvat oli hangilta ja nyt ollaan jo sateisessa juhannuksessa. Hupsista keikkaa!
No mutta mitäpä sitä tänne? Sanoisinko että kovin harrastelupainotteista elämää. Juoksukisat taitavat näillä näkymin olla taaksejäänyttä elämää ja huomaan olevani suorastaan helpottunut. Aika aikaansa kutakin. Viime aikoina ollaan rallytokoiltu kovasti ja se on vienyt vallan mukanaan. Oman tietotaidon karttuessa rima kohoaa jatkuvasti korkeammalle ja se mikä ennen näytti niin kovin helpolta osoittautuukin nykyisin aina vaan vaikeammaksi, kun alkaa hioa niitä pikku nyansseja, joiden olemassaolosta ei ennen tiennytkään mitään. Hurrrjan hauskaa niin minun kuin koirienkin mielestä! Hallan kanssa ollaan kurssiteltu ja Hymyn kanssa on aloiteltu ihan kotioloissa. Ja Hilja saa tietenkin siinä sivussa vähän omaa laatuaikaa, kun sekin niin kovasti tykkää touhuta.
Tässäpä muutama kuva, jotka on ottanut koutsimme Etoelävältä, Elli Kinnunen.

Ja vielä muutama kuva muista sisaruksista.

Tässäpä Halla sydänpantoineen kertoo ajatuksistaan siskoaan Nalaa kohtaan.

Ja aina yhtä uljas komistus Vode.

Näin hienoja kuvia saatiin vielä meidän omasta kotitriosta. Vaikka itse sanonkin, niin on ne vaan hienoja!

Nyt on taas "muutama" kuva lisätty. Mitäköhän meille seuraavaksi kuuluukaan?

Se ois niinku kevät!

Talvi on ollut niin hiljaiseloa kaikin tavoin, että on vaikea edes löytää mitään kirjoitettavaa. Onneksi tänä talvena ollaan kuitenkin saatu nauttia hankikannoista ihan yllin kyllin. Ja se jos mikä, on yksi vuoden kohokohtia. Koirilla alkaa olla jo kevättä rinnassa, minkä huomaa siitä, että Rouva Tuulispää painelee ihan omia reittejään ja vauhti sen kun kiihtyy. Hiljallahan on vuosia mittarissa jo 9,5, mutta edelleen se viilettää hurjaa vauhtia ja nuorempi sukupolvi jää kauas taakse. Mielenkiintoista onkin nähdä, milloin ja miten Hiljan ikääntyminen alkaa sitten joskus näkyä. Nyt minä vain ihastelen sen ravihevosen kaltaista pullistelua, kaulan kaaria ja korskuntaa. Maailman kaunein näky, jonka katseluun en väsy koskaan!
Hallan kanssa aloitellaan jo pikkuhiljaa rallytokoilu. Harjoittelu tapahtuu ulkona, joten saapi nähdä, miten pakkanen puree Pikkuherraa. Ehkäpä me kuitenkin taretaan, kun ollaan kumpikin niin innokkaita. Ja ollaan löydetty niin maan mahdottoman hyvä valmentaja, joka saa koiran kouluttamisenkin kuulostamaan runoudelta ja kauniilta tanssilta. Ja sehän sopii Herra Kaunosielulle paremmin kuin nenä päähän.
Ja ensi viikolla Halla pääsee tapaamaan karhua Muurameen. Mutta siitäpä sitten enemmän.
Tässäpä pieni kuvapläjäys talven tunnelmista.

Täältä tullaan elämä!

 

Neiti Sievänen

Hallalla on takkiongelma

Karvakaveri

Mr Macho ja hänen naisensa

Kaverinelikko (kuva: E. Kuikka)