sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Maailman Parhaat!!!

Minulla on ollut ilo ja onni saada elää monen maailman parhaan koiran kanssa. Ensimmäinen oli Maailman Kaunein, toinen oli Maailman Viisain, kolmas oli Maailman Kultaisin Keltainen, neljäs on Maailman Jaloin, viides on Maailman Kiltein ja kuudes on Maailman Suloisin. Ja tietenkin ne Maailman parhaat pennut, Pyhät Lapset. Ja jos minulle vielä koiria joskus tulee näiden jälkeen, niin tiedän niistäkin tulevan Maailman Parhaita, omalla ainutlaatuisella tavallaan.
Eipä mikään näistä ole ollut täydellinen, lähellekään, mutta jokaisessa on ollut niin paljon hyvää ja rakastettavaa ja jokainen on tuonut omalla suurella persoonallaan iloa ja onnea arjen aherruksen keskelle. Nytkin tuo Maailman Kiltein vaatii syliinpääsyä, kun sille tulee monta kertaa päivässä halipula. Se voi yllättää pienen koiran vaikka kesken lenkin ja silloin on tietenkin laitettava tassut emännän olkapäille ja poski poskea vasten, jotta jaksaa taas tallustaa. Nämä ovat niitä arjen pieniä, hassuja ilon murusia.
Onhan noita virallisempiakin menestymisen hetkiä koettu jonkin verran ja niistä ollaan otettu ilo irti. Nykyisten harrasteiden parissa se yhdessä tekemisen riemu ja ilo koiran silmissä on palkkio emännälle. Hetkittäin ollaan siellä yhteisessä kuplassa harrastuskaverin kanssa ja sinne ei ympäröivä maailma mahdu. Muikea tunne!

Tätä välillä niin yltäkylläistäkin yhdessäeloa olen viime aikoina paljon pohdiskellut. Tässä nykyajan koiraharrastusmaailmassa tuntuu monesti vaatimuksia riittävän niin koiralle kuin omistajallekin. Mutta voitaisko me kuitenkin sopia, että ihminen luo ne omat toiveensa ja tekee töitä niiden saavuttamiseksi ottaen huomioon omat rajansa ja koiran rajat. Parhaimmillaan se on matka suureen tuntemattomaan, joka on molemmille osapuolille huisin hauskaa. Voin tämän todeta omasta kokemuksestani. Parhaimmillaan ihminen oppii itsestään uusia asioita, parhaimmillaan esteet ovat haasteita kehitykselle. Parhaimmillaan koirasta tulee esiin uusia puolia, joiden olemassaolosta ei aiemmin ole ollut tietoakaan. Niiden esiintulolle ei ole ollut edellytyksiä. Yhteiselle kasvulle ei ole ollut alustaa, sille ei ole annettu tilaa. Koska ihminen on omassa mielessään luonut sille rajat.

Jos kuitenkin olisimme tyytyväisiä siihen omaan sängynvaltaajaan juuri sellaisena kuin se on, puutteineen ja rajoituksineen. Tai vielä enemmän, antaisimme itsellemme mahdollisuuden olla tyytyväisiä, tyytymättömyyden sijaan. Olisimme tyytyväisiä niistä pienistä asioista. Tai vielä enemmän, antaisimme itsellemme mahdollisuuden olla tyytyväisiä itseemme. Omine heikkouksinemme ja rajoituksinemme. Tai haastamme itsemme uudenlaiselle matkalle yhdessä sen sohvan- ja sydämenvaltaajan kanssa. Sillä jokainen koira on Maailman Paras! Ihan omana itsenään.

Ugh, Kukkahattutäti on puhunut!

Nautiskellaan!