maanantai 25. heinäkuuta 2011

Kesähelteisiä kuulumisia

Pikku toipilas sairaala-asussaan.


Severi näyttelee.


Nala treenaa monipuolisesti. Ja aina täysillä. Äitinsä tyttö!


Vode venyy. Voden loikat ovat ihan omaa luokkaansa ja siitä saattaakin tulla vielä melkoinen agiliitäjä. Ainakin esteiden yli mennään korkealta!


" Milloinkas juostaan toinen kierros?"


Halla liitää sinisellä manttelilla. Kilpakumppanina Robin ( Noble Nelly´s One Rumba)


Halla, The Kaunis Poika, jota kotoisasti Hannaksikin tituleeraavat. Tätien sydämet sulaa tämän katseen edessä



Lapsoset Vode ja Halla kisailivat Kihniöllä (vai Kihniössä). Kisa oli Vodelle ensimmäinen ja hienosti poika kirmaisikin luokkansa kolmanneksi. Halla puolestaan osallistui elämänsä toiseen kisaan ja pikkupoika pinkaisi toiselle sijalle. Notta onnea vaan molemmille pojille ja heidän omistajilleen! Taas ollaan ylypeitä.

Severistäkin saatiin hieno kuva sen osallistuttua Helsingissä näyttelyyn EH-arvostelulla. Komea poika ja niin äitinsä näköinen!

Nala on käynyt maastojuoksuharjoituksissa ja osoitti jo pentulaatikossa esiin tulleet tappajanlahjansa paikkansapitäviksi. Peto jo syntyissään ja vieheen ajo sujui heti kuin vanhalta tekijältä. Hilja-mamman kanssakin sujui parijuoksuharjoittelu hienosti, joten eiköhän tätäkin vauhtimimmiä tulla kisoissa näkemään.

Hymppis puolestaan viettää yllättävää sairaslomaa mammansa hellässä huomassa. Äkillisen märkäkohdun vuoksi Hymy jouduttiin steriloimaan, mutta leikkaus sujui onneksi hyvin ja toipuminen on hyvällä mallilla. Onneksi tulehdus oireili vähäisellä vuodolla, joten pääsimme nopeasti hoitoon eikä tilanne ehtinyt kriittiseksi. Mutta nyt siis elellään hissukseen ja hoidellaan pikku potilasta.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Tuulena taivaanrannassa

Tästä alkoi yhteinen taipaleemme. Näillä naskaleilla saatiin PALJON tuhoa aikaiseksi!


Vimma rakasti ihmisiä ja läheisyyttä. Vimma oli maailman parhain ja lämpimin tyyny.



Kaunis tummasilmäni.


Vimma ja yksi sen rakkammista Unileluista. Näitä kuvia vuosien varrelta eri Unilelujen kanssa on paljon.


Vimma täynnä elämän voimaa.


Talvinen kaunokainen.


" Mä annan sut pois,

mä päästän sut pois,

vaikka sattuu.

Sä annat mut pois,

sä päästät mut pois,

kaikkeen tottuu.

Hymyillään vaan

ei voi muutakaan

enää antaa

luovutaan toisistamme hiljaa." (Laura Närhi)


Niin, kaikkeen tottuu. Vuosi on kulunut Vimman lähdöstä. Ikävän vuosi.

Tänään halusin ensimmäisen kerran katsella kuvia Kultaisesta Keltaisestani. Vieläkin tunnen sen tuuhean turkin sormissani. Vimman lukuisat Unilelut lojuvat koskemattomina koirien lelukopassa. Toiset koirat eivät niillä leiki. Toiset eivät niitä öisin kaipaa viereensä.


Vuosi sitten tein pitkällisen ja vaikean harkinnan jälkeen päätöksen siitä, että Vimman on aika päästä pois. Jo kauan aikaa sitten olin sille luvannut, että sitä ei enää koskaan leikata, eikä se enää koskaan joudu kokemaan kipua, pelkoa ja pitkällisiä kuntoutuksia. Päätöksen tekeminen ja sen lupaaminen oli helppoa, siinä pysyminen ei. Monen monta unetonta yötä jouduin asiaa pohtimaan.


Vanhuudelle ja sairaudelle olen joutunut koiraystäviäni menettämään. Tuolloin päätöksen tekeminen on ollut selkeää; elämä kuljettaa väkisinkin kohti sitä viimeisintä rantaa. Vimman kohdalla eettiset ja moraaliset kysymykset elämän arvosta ja arvokkuudesta kuitenkin olivat keskeisiä. Mikä on koiran arvoista elämää? Mikä on Vimman arvoista elämää? Milloin on aika luovuttaa ollakseen ystävälleen paras ystävä? Vaikka sattuukin.


Ystävääni Vimmaa yhä kaivaten...