sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt!

Taas on luvattoman paljon aikaa vierähtänyt viime raapustuksesta, mutta yritän nyt pikkuhiljaa kuroa sitä umpeen, vaikkei tätä kukaan lukisikaan.
Kesä on kääntynyt syksyyn ja monenmoista on taas tullut touhuttua. Yksi mielenkiintoinen kokeilu koirien kanssa oli tutustuminen Saarijärvellä konekarhu Arskaan. Moni varmaankin moista ihmettelee, koska eihän whippet tokikaan ole mikään karhukoira. Tai edes hirvikoira. (Kerro se noille meidän hunsvoteille!!!) Mutta kaikkea pitää ja saa kokeilla. Ihan huvin vuoksi ja uteliaisuudesta.

Suomessa on useampia konekarhuja, joilla testataan pääosin metsästyskoiria. Testi, jossa me kävimme, oli luonteeltaan hieman toisenlainen. Itse ajattelisin, että hieman kuin luomumallinen MH-kuvaus. Konekarhun ohjaajana toimi orimattilalainen Asko Sorvo, joka on toiminut laumanvartijoiden parissa noin 25 vuotta kasvattaen tällä hetkellä sarplaninaceja. Hän on tehnyt yhteistyötä eri maiden kasvattajien kanssa ja tutustunut laumanvartijoiden työskentelyyn niin Unkarissa, Ranskassa, Belgiassa, Tsekeissä kuin entisessä Jugoslaviassakin. Hänellä on monen vuoden kokemus ongelmakoirakouluttajana ja hän toimi eläinkoordinaattorina myös Myrsky-elokuvassa koiransa kanssa. Tältä tieto-taitopohjalta olikin mielenkiintoista kuulla niin omien kuin muidenkin testeissä käyneiden koirien edesottamuksista. Testit olivat niin mielenkiintoisia, että kävin niitä peräti viitenä päivänä seuraamassa.

Testiin voi tuoda koiran kuin koiran, rotuun katsomatta. Testissä huomioidaan koiran toimintaa sen kohdatessa luonnollisen vihollisen, pedon. Pelko petoa kohtaan on jo koiran perimässä, maitohampaissa, viettipohjassa. Sitä ei voi opettaa. Testissä kuvautuu kuitenkin eri koirien persoonalliset erot niiden joutuessa pelottavaan tilanteeseen. Koirat ovat pitkän liinan päässä, jolloin niillä on mahdollisuus liikkua karhun liikkeiden mukaisesti. Testi myös lopetetaan, mikäli koira paineistuu liikaa. Luonnossahan yleensä lähes jokainen koira pyrkisi karhua pakoon, mutta testitilanteessa omistajan järkkymätön paikallaanseisominen kuitenkin hillitsee koiran pakoonpyrkimistä. Paikalla on aitoa karhun ulostetta, jota on myös sivelty täytettyyn karhuun. Monille koirille jo pelkkä karhun haju sai aikaan voimakkaita reaktioita.

On luonnollista ja viisasta käytöstä koiralta, että se pyrkii säilyttämään henkensä isompansa kohdatessaan ja lähtee karkuun. Testeissä näkyi myös koiria, joilla ei ollut tarpeeksi toimintakykyä pelottavassa tilanteessa ja erilaiset sijaistoiminnot löivät suuresti läpi ( karhua ei oltu huomaavinaan, käytiin maahan kieriskelemään tai haisteltiin ylenpalttisesti, pissailtiin sinne sun tänne, myös omistajien jaloille, tuli hermokakkoja jne.). Joiltakin harvoilta koirilta puolestaan puuttui itsesuojeluvaisto tyystin ja ne olisivat tapattaneet itsensä luonnollisessa tilanteessa hyvin nopeasti. Myös tämä kertoo paljon siitä kuuluisasta hermorakenteesta ja siitä, millainen tällainen koira on niissä arjen toiminnoissa. Paljon nähtiin myös samantyylistä toimintaa saman rodun sisällä ja se teki joidenkin rotujen kohdalla hieman surulliseksi. Esim. nähtiin hyvin paljon arkoja tai toimintakyvyttömiä saman rodun edustajia. Viime aikoina on useampi whippet käynyt testissä ja kuulemani mukaan kaikki ovat olleet toimintakykyisiä ja rohkeitakin. Hyvin, hyvin harva koira kuitenkaan uskaltaa antaa karhulle todellisen vastuksen perääntymättömyydellään, jatkuvalla haukullaan, pörhistetyillä karvoillaan, varpaillaseisonnallaan, paljastetuilla hampaillaan ja järkähtämättömällä silmiin tuijottamisellaan. Joku tällainenkin nähtiin ja voi, sitä omistajan ylpeyttä!

Omieni kanssa en alunperin osannut odottaa mitään tiettyä käytösmallia, mutta näin jälkeenpäin ajatellen, koirani toimivat juuri niiden luonteiden ja "hermojen" mukaisesti. Hilja haki aluksi minusta turvaa, mutta joutuessaan itse vastaamaan pedon lähestymiseen (minun käskettiin mennä kyykkyyn ja näin asettua pieneksi, jolloin koira ei saa minusta turvaa), siitä löytyi rahkeita jonkinverran vastustaa karhua, haukkua ja kierrellä sitä. Viettimoottori ei kuitenkaan pysynyt yllä kovinkaan pitkään, vaan erilasia sijaistoimintoja alkoi tulla esiin. Hymy puolestaan on arjessa tasainen ja tyyni, kuten se oli myös karhun kohdatessaan. Se toimi hyvin ja jaksoi hieman painostaakin karhua, mutta oli järkevä ja asiallinen. Myös Hiljan ja Jalon poika Vode osallistui testiin ja se antoikin karhulle jo hieman enemmän vastustaa jaksamalla haukkua ja piirittää karhua pitkän ajan. Myös pikkuserkkupoika Nuutti toimi karhun kanssa varsin täpäkästi!

Varsinaista testiä mielenkiintoisempi oli kuitenkin tilanne, jossa lähdin koirien kanssa myöhemmin käymään alueella, jossa Jyväskylän karhutesti oli aiemmin päivällä pidetty. Ajatuksenani oli näyttää koirille uudelleen sitä ihan aitoa karhunkakkaa ja tuoretta hajua. Emme olleet vielä päässee kovinkaan lähelle testikenttää, kun molemmat koirani yhtäkkiä kääntyivät, kävivät eteeni istumaan, tuijottivat minua tiukasti silmiin eivätkä liikkuneet minnekään. Kovasti niiden käytöstä ehdin jo ihmetellä ja harmitellakin, kunnes ymmärsin, että ne olivat saaneet jo hajun karhusta ja ilmoittivat minulle, että tuonnepäin emme sitten enää jatka. PISTE! Mitä suuremmalla todennäköisyydellä emme tule koskaan karhuun törmäämään, vaikka metsissä paljon samoilemmekin, mutta mikäli koirani jonakin päivänä tuolla tavoin käyttäytyvät, niin totta totisesti tiedän, että on aika hiljalleen hipsiä autoa kohti. Tai leikkiä kuollutta.


"Syö tuo emäntä! Se on paremmassa lihassa!", huutelee Hilja


Hilan paukut alkavat loppua ja sijaistoiminnot iskevät päälle. " Hihhoijaa, sehän on vaan kone". Ja samalla se seuraa silmäkulmastaan jokaista pientäkin karhun karvan värähdystä ja tekee valtaisan loikan heti, kun karhu hiemankin liikahtaa.


Hymyn katse ei hievahdakaan. Mikä ihme tuo oikein on???

 

Peräpäätä on turvallisempi lähestyä, koska se ei pure.


Voden häntä, haukku, kehon asento ja tuijotus.
 

Whippet on nopea ja ketterä liikkeissään.


 Karhu ei kellistynyt, mutta jotakin saalista sentään reissulta saatiin.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Keväinen päivitys

Kyllä se kevät sieltä tosiaan keikkuen tulevi, kun jokakeväinen sorsapariskuntakin on jo ilmaantunut portaille odottamaan koiria iltalenkille. Eli jokapäiväinen jännitysnäytelmä on aina edessä, kun lähdetään lenkille ja avaan oven. Joskus on lähdetty ovenkarmit kaulassa. Ei kiva! Kissatkin ovat jo ilmaantuneet ja yhtä kadunpätkää joudummekin välttelemään siellä reviiriään pitävän erittäin pahansisuisen kissan vuoksi. Siilejä ei ole vielä näkynyt, mutta voi jee, ne ne vasta emännälle harmaita hiuksia aiheuttavatkin. Mutta näistä jännitysmomenteista huolimatta  kevät on kyllä parasta aikaa! Koirien menojalkaa vipattaa taas kovasti ja Hilja the Hurjapään askelkin kevenee entisestään (tämäKIN aiheuttaa emännälle lisää harmaita hiuksia).

Hilja ja Hymy poikkesivat Vaasassa näyttelyssä ja molemmat olivat tuomarin mielestä ERInomaisia rotunsa edustajia. Hymppis oli lisäksi avoimen luokan neljäs. Tänään suunnistamme vielä KSVKK:n järjestämälle ja Helinin Kirsin luotsaamalle näyttelyharjoittelun intensiivikurssille. Sen jälkeen meidän kaikkien pitäisi esiintyä kehässä entistä paremmin ja erityisesti iloisemmin.

Hymppis, Hilja ja Vode on harrastelleet agilityä innokkaasti. Hiljakin on löytänyt sisäisen lapsensa ja on agilitykentällä suorastaan villi. Tokikaan agilityn perustavaa laatua oleva tarkoitus ei ole se, että koira kaahottaa itsekseen ympäri kenttää kiipeillen omatoimisesti mahdollisimman korkealle ja mahdollisimman lujassa vauhdissa, käyden välillä hieman ohimennen pujottelemassa keppien lomassa ja syöksyy sitten naama loisten pöydälle pönöttämään ja namia oottamaan. Mutta koska Hiljan agilityuran tarkoitus oli löytää iloa tekemiseen, niin se on totta totisesti löytynyt. Tooosi hauskaa on meillä molemmilla!!!

Muutaman viikon kuluttua suuntaamme Saarijärvelle konekarhutestiin Hallan, Voden, Hymyn ja Hiljan kanssa. Voip olla, notta silloin on koirien ilme hiukkasen vakavampi!
Kovasti on siis puuhastelua koirarintamalla. Kesä tuo mukanaan vielä omanlaisensa aktiviteetit mm. maastokisojen ja kenties ratakisojenkin parissa, joten aika ei ehdi pitäksi käymään. Mutta parastahan se tässä koirien omistamisessa on tämä tavallinen arki ja nämä hyväntuulenhemmot, jotka tuovat niin paljon iloa elämään!

Tässä vielä muutamia kuvia talvikeleistä.
Halla


Kevään tuulahduksia Hiljan nenässä
 
Korkealta näkee kauas
 
 

Hymy on niin Neiti, niin Neiti!
 
 

Vode
 
 

Urhea erämies Chili reippailee :)

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Valio-uutisia

Kajaanin näyttelystä kotiutui uusi Suomen Muotovalio, Hippiäisen Elorieha elikkäs kotoisammin Vote vaan. Vode on osallistunut vain kymmeneen näyttelyyn, joten tuollainen titteli on jo siinäkin mielessä hieno saavutus. Ollaan taas kovin ylpeitä Vodesta ja Emmistä!

Tässäpä samasta puusta veistetyt äiti ja poika, Hilja ja Vode. Joutsenkaulat :)

Ja tässä väsynyt, mutta ilmeisen onnellinen uusi valio.

Muutoin elämä sujuukin tasaisesti ja elikot ovat olleet terveitä. Lunta riittää ja paljon ollaan lenkkeilty pimeissä metsiissä valopantojen ja otsalamppujen loisteessa. Siinäpä sitä tunnelmaa kerrakseen. Hiljan ja Hymyn kanssa on harrasteltu agilityä, mikä on monenmoisista vastustuksista ja haasteista huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi) ollut tosi mukavaa. Koska teen työtäni ihmisten mielensisäisten vaikeuksien parissa, niin myös koiran päänsisällön ongemien ratkaisu tuntuu luontevalta ja jopa innostavalta. Ja joutuupa siinä omiakin päänsisältöjä välillä pohtimaan, kun aina asiat ei suju niinkuin Strömsössä, Mutta voi jee, niitä pieniä onnistumisen hetkiä! Niillä taas jaksaa  pitkälle.

Kuvassa sataprosenttinen Hippiäinen.

Tässä kuvassa EI suuresta yhdennäköisyydestä huolimatta ole Hilja ja Hymy, vaan Severi ja Pietu. Ja tuo kaunis nainen EN ole minä, valitettavasti :)

 

tiistai 1. tammikuuta 2013

Uutta vuotta 2013 pukkaa

Joulu on takana ja vietettiin se kerrankin ihan omassa kotona. Kylläpä oli rentouttavaa! Koirat saivat niin monta pakettia, ettei kaikkia ole vielä edes aukaistu. Kaikesta päätellen ovat sitten olleet kilttejä.

Uusivuosi kirottuinen raketteineenkin on lusittu. Mulla on aina joku koirista pelännyt sitä taivaan niskaan putoamista, joten uudenvuoden juhlistamisesta ei ole sen kummemmin koskaan tullut mitään. Pikemminkin aina on joutunut laskemaan tunteja siihen, miten kauan tätä vielä kestää. Sitä niiiiin toivoisi, että ihmiset noudattaisivat sovittuja aikarajoja rakettiensa kanssa, mutta tämä toive tuskin tulee toteutumaan. Koiran hätää on niin surullista seurata. Se raukka kun ei mitenkään voi ymmärtää, mitä on tuo rätinä, taivaan täyttävä valo, suhina, savu, ujellus, vihellys ja kumina.
Tällä kertaa tuosta kauhusta on taas selvitty. Mitenkähän sitä ensi vuonna taas selvitään?

Kuvassa kummitytön uudet sukat. Ja ehkä siinä sivussa jotakin muutakin :)
(Kuva: T. Rammo)