Tästä alkoi yhteinen taipaleemme. Näillä naskaleilla saatiin PALJON tuhoa aikaiseksi!
Vimma rakasti ihmisiä ja läheisyyttä. Vimma oli maailman parhain ja lämpimin tyyny.
Kaunis tummasilmäni.
Vimma ja yksi sen rakkammista Unileluista. Näitä kuvia vuosien varrelta eri Unilelujen kanssa on paljon.
Vimma täynnä elämän voimaa.
Talvinen kaunokainen." Mä annan sut pois,
mä päästän sut pois,
vaikka sattuu.
Sä annat mut pois,
sä päästät mut pois,
kaikkeen tottuu.
Hymyillään vaan
ei voi muutakaan
enää antaa
luovutaan toisistamme hiljaa." (Laura Närhi)
Niin, kaikkeen tottuu. Vuosi on kulunut Vimman lähdöstä. Ikävän vuosi.
Tänään halusin ensimmäisen kerran katsella kuvia Kultaisesta Keltaisestani. Vieläkin tunnen sen tuuhean turkin sormissani. Vimman lukuisat Unilelut lojuvat koskemattomina koirien lelukopassa. Toiset koirat eivät niillä leiki. Toiset eivät niitä öisin kaipaa viereensä.
Vuosi sitten tein pitkällisen ja vaikean harkinnan jälkeen päätöksen siitä, että Vimman on aika päästä pois. Jo kauan aikaa sitten olin sille luvannut, että sitä ei enää koskaan leikata, eikä se enää koskaan joudu kokemaan kipua, pelkoa ja pitkällisiä kuntoutuksia. Päätöksen tekeminen ja sen lupaaminen oli helppoa, siinä pysyminen ei. Monen monta unetonta yötä jouduin asiaa pohtimaan.
Vanhuudelle ja sairaudelle olen joutunut koiraystäviäni menettämään. Tuolloin päätöksen tekeminen on ollut selkeää; elämä kuljettaa väkisinkin kohti sitä viimeisintä rantaa. Vimman kohdalla eettiset ja moraaliset kysymykset elämän arvosta ja arvokkuudesta kuitenkin olivat keskeisiä. Mikä on koiran arvoista elämää? Mikä on Vimman arvoista elämää? Milloin on aika luovuttaa ollakseen ystävälleen paras ystävä? Vaikka sattuukin.
Ystävääni Vimmaa yhä kaivaten...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti