Ystävän Päivä

Ystävänpäivä ja samalla Voden nimipäivä oli eilen. Onnentoivotukset Vodelle! Ja myöhästyneet ystävänpäivätoivotukset kaikille niin kaksi-kuin nelijalkaisillekin ystäville!
Notta muiskis vaan, sanoo Halla ja tillittää suoraan kameran linssin läpi kaikkien ystävien sydämiin!

No nysse tuli, talvi!

Juu, edellisen kirjoituksen tunnelmat ovat menneen talven lumia, sillä nyt ollaan koiruuksien kanssa jouduttu olemaan toooodella vähällä liikunnalla. Hiki päässä puen niin itseäni kuin koiria, puolijuoksua kierretään pikkuinen lenkki ja sitten taas riisutaan ja köllötellään. Voisihan sitä tämänkin ajatella positiivisesti, että kylläpäs on mukavaa, kun ei tarvitse lenkkeillä ja saa hyvällä omallatunnolla ottaa rennosti. Mutta kun on tämä ulkoilu ja lenkkeily niin luissa ja ytimissä, tuntuu jo melkein fyysisinä vierotusoireina tämä sisällä oleskelu.Ei ole minua varten. Koirat ovat onneksi whippettejä, joten ne ottavat elämän sellaisena, kuin se vastaan tulee.

Mutta ettei ihan itsesäälissä kieriskelyksi menisi tämä juttu, niin jotakin mukavaakin sentään on viime aikoina tapahtunut. Hiljan pikkupoika Halla (ikuinen Armas!) muutti susrajalta takaisin kotikonnuilleen ja tullee meitä pienellä, sievällä olemuksellaan toivottavasti useasti ihastuttamaan. Ensimmäinen yhteinen riekkulenkki pitikin heti porukalla korkata. Voi sitä riemua! 

Yleistä whippet-kuhinaa.

Hilja pitää vauhtia yllä.

Hallan pikkuruinen, silkkinen nassu.
(Kuvat: E. Seppälä)

Viivi-prinsessa lämmittelee silkkipeittojen alla ja esittää viatonta neitiä. ( Sen jälkeen kun se on pistellyt poskeensa emännän silmälasit ja kameran. Ups. )
Kuva: S. Saarikko

Severi saa hellää hoitoa Pietulta. Severi on pennuista ainoa, joka asustelee kauempana ja jota aivan liian harvoin tapaamme. Jalo-iskä kuitenkin voi pitää poikaansa kurissa ja nuhteessa tarpeen vaatiessa, kun samoilla seuduilla asustelevat. Tai no, kehä kolmosen sisäpuolella kumminkin. Etelässä. Onneksi saamme kuulumisia ja kuvia kuitenkin usein tästä äiti-Hiljan maskuliinisesta kopiosta.
Kuva: M. Lehtonen

Talven (?) tunnelmia

Talvesta ei tänä vuonna ole tietoakaan, mutta täytyypä tunnustaa, että hirmuisesti tuo ei haittaa. Nyt pääsemme sentään lenkkeilemään metsissä, toisin kuin lumisempina talvina, jolloin kireäpipoiset hiihtäjät kansoittavat kaikki lenkkimaastomme ja joudumme pahimmillaan kuukausitolkulla talsimaan katuja pitkin. Ja vielähän tuota lunta ehtii tänä vuonna tulemaan ihan riittävän moneksi kuukaudeksi.
Taas on jääneet kirjoittamiset kovin vähille, mutta josko tekisin itselleni uudenvuodenlupauksen, että tämäkin asia lutviutuisi jatkossa paremmin.
Koirat ovat voineet hyvin, ovat iloisia ja tyytyväisiä. Hiljan kanssa ollaan harrasteltu syksyn ajan agilityn alkeita vaihtelevalla menestyksellä. Herkän whippetin sielunelämään olenkin joutunut tuon harrastuksen myötä paneutumaan oikein toden teolla. Pikkukoera Hymy on oma hölömö itsensä, joka ei maallisista murheista ressaa. Hymppis ei taida äidin helmoissa aikuiseksi kasvaakaan ikinä. Vauvaksi kutsuvat myös Hallaa, joten ehkä tuolla (isän puolen) perimässä onkin jokin vauva-geeni kovin dominoivana ainakin näillä kahdella.
Kuvassa isukki, jonka elämä näyttää olevan kovin auvoista. ( Kuva: Virpi Onkamo)

Harrastelurintamalla on muutoin ollut melko hiljaista. Nala kuitenkin osallistui Jyväskylän kansainväliseen näyttelyyn molempina päivinä. Tuloksina oli hienot ERInomaiset molemmilta tuomarelta, sunnuntaina Nala oli kaiken lisäksi vielä PN3 ja sai SA:n. Ja pikkumies Halla tullee osallistumaan ensi kesänä Suomi-Cup -kisoihin, koska se on tilastoissa hienosti 8. Hyvä Halla ja Nala ja taustajoukot!

Tässäpä vielä kuva Hallasta nelijalkaisen perheensä kanssa. (Kuva: Marianna Eira)

Pienimuotoisia pentutapaamisia lenkkeilyjen merkeissä ollaan touhuiltu säännöllisen epäsäännöllisesti. Vode ja kaverinsa Nuutti kuuluvat jo miltei "samaan perheeseen" kun asustelevatkin ihan tuossa kivenheiton päässä, mutta Nalaakin ollaan onneksi välillä päästy tapailemaan. Niin ja ja kävihän isä-Jalokin vaimoa ja tytärtään tässä syksyn aikana tervehtimässä. Jalon mielestä tytär oli kerrassaan rrrrrrakastettava, kuten kuvakin kertoo.

Mutta pitemmittä puheitta: Joulu on vietetty ja koiratkin saivat paljon herkullisia lahjoja. Joulukorttikin tulee hieman myöhässä, mutta sen myötä toivotamme tuulispäiden kanssa kaikille oikein hyvää Uutta Vuotta 2012!

Hippiäiset rulettaa

Syyskuu on ollut hienoa aikaa harrastelurintamalla Hippiäisille.
4.9.11 osallistui Muuramen ryhmänäyttelyyn Hilja ja lapsensa Hymy, Nala ja Vode. Niin Hilja kuin tyttärensäkin saivat ERInomaiset arvostelut kera SA:n. Vode sensijaan korjasi koko potin ja sai sertin ollen ROP. Oli aika ylpeetä porukkaa meillä!
Päivän kruunsi vielä linnunteitä pitkin tullut tieto, että pikkupoika Halla oli samaan aikaan Kajaanin maastokisoissa sijoittunut luokkansa toiseksi. Notta taas pröystäillään!

Seuraavana viikonloppuna Halla, Vode ja Hymppis osallistuivat Kalakukkomaastoihin Nilsiässä. Päivä oli kaunis ja kisat tunnelmaltaan mukavat. Kaikki kolme juoksivat hienot alkueräjuoksut, mutta koska koiria oli yhdelle päivälle todella paljon, jouduttiin finaaliraja nostamaan niin korkeaksi, ettei Halla siihen joukkoon päässyt. Lohdutukseksi Halla sai kuitenkin uuden "norsunkarvaisen" palttoon talven kylmiä kelejä susirajalla helpottamaan. Hymppis oli loppujen lopuksi luokkansa viides kera SA:n ja Vode pikkupoikain luokassa toinen.

Ja koska muutkin harrastelee, niin Hiljakin on saanut ihan oman harrastuksen. KSVKK järjesti vinttikoirille ihan oman agilityn alkeisryhmän ja niinpä me sitten Hiljan kanssa ollaan aloiteltu agiliitämisen alkeita. Tiesinkin, että Hilja tulee siitä pitämään, mutta että voisin jopa itsekin innostua ... se oli pienoinen yllätys!

Erinomainen mammakoira.

Hymppis posettaa.

Nala-kaunokainen.

Voitto voittajan paikalla.

Vode sai moooonta pusua!

Pröystäilyä

Kotioloissa.

Virallisesti.

Kukapa sen kissan hännän nostaa, ellei kissa itse. Tai koira tässä tapauksessa. Ja omistaja ylpeilee kaunokaisestaan.

Meille ei näyttelyistä ole suuria voittoja herunut, mutta niistä pienistä iloitaankin sitäkin enemmän. Keski-Suomen Vinttikoirakerho järjesti 2.6.11. perinteisen epävirallisen kesänavaustapahtuman näyttelyineen. Epävirallisena tuomarina toimi pitkän linjan koiraharrastaja Susanna Uusitupa-Kärppä, kennel Didaktics. Hilja valittiin jo toistamiseen näyttelyn kaunemmaksi, mistä olimme kovin otettuja. Titteliäkin tärkeämpää oli kuitenkin "tuomarin" kuvaus Hiljasta: " Voittajan valinta ei sitten ollutkaan niin vaikeaa kuin luulin. Valitsemani whippet oli mielestäni varsin osuva yhdistelmä vahvuutta ja voimaa, sekä siroutta ja eleganssia, olematta silti millään lailla hento. Koira esiintyi hyvin ja se esitettiin erinomaisessa lihaskunnossa". Tuomari lisäsi sanallisena kommenttinaan vielä, että hänen mielikuvissaan vinttikoira kuvastaa juuri näitä Hiljassa esiin tulevia elementtejä.

Vaikka tapahtuma oli kovin pienimuotoinen, olin kovin otettu noista lauseista, jotka samalla kuvaavat niin hyvin omia ajatuksiani Hiljasta ja siitä, miltä whippetin mielestäni kuuluu näyttää. Sporttisuutta, vahvuutta ja eleganssia. Näitä asioita jaksan meidän Rouva Tuulispäässä ihastella päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Mikään koira ei tokikaan ole täydellinen, mutta Hilja on ulkoisesti hyvin pitkälti sitä, mitä minä olen koiraltani aina halunnut. Ugh, olen puhunut. Ihanhan jo alkaa nolottaa...

Mutta nyt lähden taas ihastelemaan ikiomaa kaunokaistani!

Kesähelteisiä kuulumisia

Pikku toipilas sairaala-asussaan.

Severi näyttelee.

Nala treenaa monipuolisesti. Ja aina täysillä. Äitinsä tyttö!

Vode venyy. Voden loikat ovat ihan omaa luokkaansa ja siitä saattaakin tulla vielä melkoinen agiliitäjä. Ainakin esteiden yli mennään korkealta!

" Milloinkas juostaan toinen kierros?"

Halla liitää sinisellä manttelilla. Kilpakumppanina Robin ( Noble Nelly´s One Rumba)

Halla, The Kaunis Poika, jota kotoisasti Hannaksikin tituleeraavat. Tätien sydämet sulaa tämän katseen edessä

Lapsoset Vode ja Halla kisailivat Kihniöllä (vai Kihniössä). Kisa oli Vodelle ensimmäinen ja hienosti poika kirmaisikin luokkansa kolmanneksi. Halla puolestaan osallistui elämänsä toiseen kisaan ja pikkupoika pinkaisi toiselle sijalle. Notta onnea vaan molemmille pojille ja heidän omistajilleen! Taas ollaan ylypeitä.

Severistäkin saatiin hieno kuva sen osallistuttua Helsingissä näyttelyyn EH-arvostelulla. Komea poika ja niin äitinsä näköinen!

Nala on käynyt maastojuoksuharjoituksissa ja osoitti jo pentulaatikossa esiin tulleet tappajanlahjansa paikkansapitäviksi. Peto jo syntyissään ja vieheen ajo sujui heti kuin vanhalta tekijältä. Hilja-mamman kanssakin sujui parijuoksuharjoittelu hienosti, joten eiköhän tätäkin vauhtimimmiä tulla kisoissa näkemään.

Hymppis puolestaan viettää yllättävää sairaslomaa mammansa hellässä huomassa. Äkillisen märkäkohdun vuoksi Hymy jouduttiin steriloimaan, mutta leikkaus sujui onneksi hyvin ja toipuminen on hyvällä mallilla. Onneksi tulehdus oireili vähäisellä vuodolla, joten pääsimme nopeasti hoitoon eikä tilanne ehtinyt kriittiseksi. Mutta nyt siis elellään hissukseen ja hoidellaan pikku potilasta.

Tuulena taivaanrannassa

Tästä alkoi yhteinen taipaleemme. Näillä naskaleilla saatiin PALJON tuhoa aikaiseksi!

Vimma rakasti ihmisiä ja läheisyyttä. Vimma oli maailman parhain ja lämpimin tyyny.

Kaunis tummasilmäni.

Vimma ja yksi sen rakkammista Unileluista. Näitä kuvia vuosien varrelta eri Unilelujen kanssa on paljon.

Vimma täynnä elämän voimaa.

Talvinen kaunokainen.

" Mä annan sut pois,

mä päästän sut pois,

vaikka sattuu.

Sä annat mut pois,

sä päästät mut pois,

kaikkeen tottuu.

Hymyillään vaan

ei voi muutakaan

enää antaa

luovutaan toisistamme hiljaa." (Laura Närhi)

Niin, kaikkeen tottuu. Vuosi on kulunut Vimman lähdöstä. Ikävän vuosi.

Tänään halusin ensimmäisen kerran katsella kuvia Kultaisesta Keltaisestani. Vieläkin tunnen sen tuuhean turkin sormissani. Vimman lukuisat Unilelut lojuvat koskemattomina koirien lelukopassa. Toiset koirat eivät niillä leiki. Toiset eivät niitä öisin kaipaa viereensä.

Vuosi sitten tein pitkällisen ja vaikean harkinnan jälkeen päätöksen siitä, että Vimman on aika päästä pois. Jo kauan aikaa sitten olin sille luvannut, että sitä ei enää koskaan leikata, eikä se enää koskaan joudu kokemaan kipua, pelkoa ja pitkällisiä kuntoutuksia. Päätöksen tekeminen ja sen lupaaminen oli helppoa, siinä pysyminen ei. Monen monta unetonta yötä jouduin asiaa pohtimaan.

Vanhuudelle ja sairaudelle olen joutunut koiraystäviäni menettämään. Tuolloin päätöksen tekeminen on ollut selkeää; elämä kuljettaa väkisinkin kohti sitä viimeisintä rantaa. Vimman kohdalla eettiset ja moraaliset kysymykset elämän arvosta ja arvokkuudesta kuitenkin olivat keskeisiä. Mikä on koiran arvoista elämää? Mikä on Vimman arvoista elämää? Milloin on aika luovuttaa ollakseen ystävälleen paras ystävä? Vaikka sattuukin.

Ystävääni Vimmaa yhä kaivaten...